Jo on maailma mennyt malliinsa: Seinäjoella toimiva hirsirakentaja Luoma uhkaa irtisanoa kuusikymmentäseitsemän työntekijää ja toimihenkilöä ammattiyhdistystoiminnan takia. Kyseisessä yrityksessä on Uutispäivä Demarin haastatteleman pääluottamusmies Antero Telkkälän mukaan ollut erimielisyyttä työehdoista jo useiden vuosien ajan, mutta nyt tilanne kärjistyi, kun sinne reilu vuosi sitten saatiin pääluottamusmies. Konsernijohtaja Pekka Luoma jopa myöntää, että irtisanomisuhan taustalla on Puuliiton ja toimihenkilöunionin toiminta, eivätkä tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Kyseisessä tapauksessa irtisanomisuhka näyttäisikin olevan selkeästi periaatteellinen, koska Luomalla taistellaan siitä, pystyykö työnantaja määräämään suoraan vai täytyykö neuvotella. Sopii vain arvailla, monellako muulla työpaikalla työnantaja sanelee milloin mitäkin, jos kaikilla työpaikoilla ei ole edes luottamusmiestä.  

Jo on maailma mennyt malliinsa: Seinäjoella toimiva hirsirakentaja Luoma uhkaa irtisanoa kuusikymmentäseitsemän työntekijää ja toimihenkilöä ammattiyhdistystoiminnan takia. Kyseisessä yrityksessä on Uutispäivä Demarin haastatteleman pääluottamusmies Antero Telkkälän mukaan ollut erimielisyyttä työehdoista jo useiden vuosien ajan, mutta nyt tilanne kärjistyi, kun sinne reilu vuosi sitten saatiin pääluottamusmies. Konsernijohtaja Pekka Luoma jopa myöntää, että irtisanomisuhan taustalla on Puuliiton ja toimihenkilöunionin toiminta, eivätkä tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Kyseisessä tapauksessa irtisanomisuhka näyttäisikin olevan selkeästi periaatteellinen, koska Luomalla taistellaan siitä, pystyykö työnantaja määräämään suoraan vai täytyykö neuvotella. Sopii vain arvailla, monellako muulla työpaikalla työnantaja sanelee milloin mitäkin, jos kaikilla työpaikoilla ei ole edes luottamusmiestä.  

Tuollaiset ongelmat tuntuvat jotenkin merkillisiltä, kun huomioi, että viikko sitten tuli kuluneeksi jo 70 vuotta suomalaisen työmarkkinajärjestelmän tammikuun kihlauksena tunnetuista syntysanoista. Tammikuun kihlaus syntyi, kun Suomen Työnantajain Keskusliitto STK tammikuussa 1940 tunnusti työntekijöiden järjestäytymisoikeuden ja ay-liikkeen neuvottelu- ja sopijaosapuoleksi. Sopimus oli ensimmäinen askel siinä prosessissa, jossa Suomen työnantajajärjestöt muuttivat suhtautumistaan ammattiyhdistysliikkeeseen ja työehtosopimuksiin. Jotenkin vaan on viimekuukausina alkanut tuntua siltä, kuin tammikuun kihlaus olisi purettu.  

Sanelupolitiikka on taas selkeästi nostanut päätään ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK aivan järjestelmällisesti torppaa lähes kaikki palkansaajien näkemykset. Aidon neuvottelukulttuurin sijaan EK yrittää monella tapaa heikentää palkansaajien turvaa työmarkkinoilla. Hyvänä esimerkkinä asiasta on ajankohtaiset työurakeskustelut, joiden varjolla työnantajapuoli tarjoilee neuvotteluissa ikääntyneiden työttömien lisäpäiväoikeuden ja osa-aikaeläkkeen poistamista sekä eläkeiän nostamista vieläpä maan hallituksen antamalla taustatuella. Elleivät EK ja hallitus kohta ala esittää myös niitä keinoja, joilla työnantajien vastuuta työntekijöiden jaksamisesta työelämässä lisättäisiin, pelkäänpä, että ammattiyhdistyksellä on kohta kovat piipussa.  

Nykymuotoisessa markkinataloudessa yritysten ainoa tehtävä tuntuukin olevan takoa rahaa omistajilleen. Paskaakos siinä sitten tuloksentekijöistä eli duunareista välittämään, kunhan omistaja-arvo kasvaa ja johtajille saadaan jättioptiot: tulos tai duunarit ulos!  

Ymmärrän kyllä, että moraalisemminkin toimivat työnantajat joutuvat joskus kovien ratkaisujen eteen ja kannattamatonta tuotantoa on lopetettava, mutta ainakaan paperiteollisuuden tuotannon lopettamisia ei ole julkisesti ja uskottavasti pystytty puolustamaan eettistä kritiikkiä vastaan. Tuottavuus ja voiton maksimointi onkin korostunut etenkin ylikansallisissa pörssiyrityksissä, joissa pääomia ja tuotantoa on globalisaation myötä ollut helppo viedä maasta toiseen. Suomalaisfirmojen ulkomaisilla tytäryhtiöillä on jo 400 000 työntekijää mikä on 20 000 enemmän kuin mitä teollisuus työllistää suomalaisia Suomessa. Sietääkin alkaa Aristoteleen ja Marxin tavoin miettiä, tuottaako nykytalous uusliberalismisin ihantein jo itseään tuhoavia luonteita?  

Kyllä tässä on alkanut tulla ikävä John Maynard Keynesin oppeja, joiden mukaan verotuloja 1930-luvulla voitiin käyttää tulonsiirtoihin välttyäkseen talouden vuoristoradalta. 1970-luvulta alkaen rahasta on kuitenkin tullut Milton Friedmanin ihanteen mukaisesti huomattavasti työntekijää tärkeämpi yhteiskunnallinen arvo ja tämähän on passannut Suomenkin kapitalisteille mutta itseämmehän tässä saadaan syyttää: Ketähän sitä on porvareita tuonne eduskuntaan äänestänyt?  

Kaikki varmasti muistavat vielä elävästi Esko Ahon työreformihaaveet, jotka kerrankin saivat suomalaiset palkansaajat ajattelemaan omaa parastaan. Tämä sama isäntähän se vuoden 1993 porvarihallituksineen on Suomessa toteutetun radikaalin veroreformin taustalla ja sen seurauksena suomalaiset ammattityöläiset maksavat nykyään prosentuaalisesti enemmän veroa kuin pääomamiljardöörit. Taas kerran mahdollisimman nopeasti hankittu mahdollisimman suuri voitto on mahdollisimman nopeasti jaettu omistajille ja duunarille ei, yllätys yllätys, ole jäänyt jaettavaa.  

Tässähän voimme vain jököttää vellit housuissa ja toivoa, että seuraavissa eduskuntavaaleissa suomalaiset ymmärtäisivät äänestää päättäjiksi huomattavasti enemmän henkilöitä, jotka ymmärtävät palkansaajien arkea.  

Jari Mäki-Korte