Toisaalta ajattelin, että pikkuinen seikkailu kaikkien niiden ränsistyneiden mayatemppeleiden ihmettelemisen jälkeen olisi paikallaan ja voisin aivan hyvin siirtää Meksikon piinaavassa auringossa karrelle palaneen kroppani sademetsän syvyyksiin. Obama oli juuri nimitetty tehtäväänsä jossain toisaalla Amerikassa, kun mystinen viidakkoseikkailuni oli valmis käynnistymään. Matkaan lähdettiin jalopenolla kyllästetyn guacamoletahnan ja tortillojen korventaessa kurkkuani.

Hieman aluksi kyllä ihmettelin muoveja minut noutaneen pikkubussin penkeillä, mutta kun pikkubussi joitain maileja myöhemmin vaihtui mönkijään, alkoi muovipussimysteeri vähitellen selvitä: Yamahan 350-kuutioinen moottori takasi, että kura lentäisi ja aika näyttäisi, mitä tuleman pitää. Tähän saakka homma oli ihan bueno.
Hetkeä myöhemmin kuitenkin löysin itseni notkumasta valjaisiin sonnustautuneena ruostuneen vaijerin varassa jonkin hirveän rotkon päältä. Valjaat hiersivät nivusia: olin kuvitellut lähteväni katsomaan, miten joku guru taiteilee vaijereilla, mutta nyt killuin siellä itse, minä kaukaisen pohjolan polo, jonka espanjantaito rajoittuu musta tuntuu-juttuihin. Näytinkö Virgilion mielestä todellakin heebolta, joka olisi valmis kuolemaan? No senor, putamarde, tästä puhutaan vielä!

Toisen ruostuneen vaijerin jälkeen homma näytti sujuvan, mutta arvio osoittautui virhearvioksi: sata kiloa suomalaista mieskomeutta oli näköjään liikaa tuolle liu’ulle ja sinnehän se matka tyssäsi keskelle ei mitään. Siellä roikuin raumalaistyttöjen kauhuksi ja äitien riemuksi rotkon päällä ja uskokaa tai älkää, että monenlaista ajatusta pyöri mielessä.

Kurkkasin varovasti alas ja toisaalta tunsin oloni turvalliseksi, kun tiesin, että kalkkarokäärmeet ja tarantellat eivät yltäisi puraisemaan. Toisaalta katsoin olevani pahassa pulassa. En ollut enää hitustakaan kiinnostunut suhdannebarometreistä enkä liikaa kironnut niitä katkeamattomia Chiguitan, Dolen ja Del Monten rekkajonoja, joita vielä viikkoa aikaisemmin olin manannut matkatessani Guatemalassa parhaat päivänsä eläneen Canabussin kyydissä jossain Antiguan ja Chichicastenangon välillä.

Ulkoministeriön varoituksista huolimatta mustia savupilviä rinteille pössäyttelevin pakoputkin varustetut Canabussit tuntuivat nyt varsin turvallisilta. Olisin jopa voinut odottaa, että edellä mainituista firmoista tunnetuksi tullut United Fruit Company olisi yli sadan vuoden kokemuksella lyönyt viheliäiset sademetsiä tuhoavat lonkeronsa myös tähän kirottuun kolkkaan jossain Quintana Roon perukoilla. Tästä perspektistä katsottuna se olisi nyt ollut riistämisen vapautta ja yrittämisen liberalismia hyväksytyimmässä muodossaan.
Mutta siellä kuitenkin roikuttiin valjaiden varassa ja jotenkin oli päästävä turvallisesti takaisin maankamaralle, jossa koloonsa vetäytynyt lisko oli tsekannut taivaansinessä vaanivat korpit kärkkymässä lounastaan.

Vielä aamulla olin lohduttautunut googlettaessani uutisia kaukaisesta kotimaasta, että paskaakos tässä lomailija Suomen lomautus- ja irtisanomisuutisista stressaamaan. Siellä rotkon päällä roikkuessa paras news tuntui olevan, että moskiitot pysyttelivät vielä varjoissaan.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin lopulta Pablon ja erään argentiinalaisen gringon avustuksella ehjänä maahan ja kuoppainen matka kohti majapaikkaa oli valmis alkamaan. Kakskytmailisen mönkijäsafarin päätteeksi tuntui jotenkin rauhoittavalta körötellä muovilla päällystetyissä pakun penkeissä istuen kohti turvallista sijaiskotia pitkin tuttua kujaa, jonka varrella bibliapuut kukkivat.

Hotelliin saavuttuani muut lomailijat olivat jo sonnustautuneet iltapukuihinsa ja olivat valmiina ylellisiin kynttiläillallisiinsa. Minä puolestani olin päättänyt tyytyä kouralliseen nachoja sekä tilkkaseen tequilaa, joka sunrise-tyyliin kopsautettuna valahtaisi pikaisesti nieluuni. Tuulen ja hurrikaanien rispaannuttama riippukeinu olisi nyt paras paikka maailmassa ja encoreksi vielä hyräilin biisiä I Walk the Line. Globalisaatio oli toteutunut käytännössä ja olin ylittänyt itseni..

Jari Mäki-Korte