Iltalehden verkkosivuilta silmääni osui sattumalta europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan blogi-kirjoitus, jossa Korhola kertoo oivaltaneensa demokratiavajeesta johtuneen syyn moniin ongelmallisiin direktiiveihin, joita EU meille tuottaa. Hieno juttu, että Korholakin on tämän oivaltanut, harmi vaan, että hänen herätyksensä tapahtui vasta nyt.  

Korhola kirjoitti, että ympäristö- ja energialainsäädännön puolella EU:sta tuleviin huonoihin uutisiin törmää usein: viime vuosina on nähty tehtaiden sulkemisia ja työpaikkojen katoamisia kolmansiin maihin, kun yksipuolinen ja tiukka lainsäädäntömme nostaa kustannuksia. Olen Korholan kanssa asiasta täysin samaa mieltä. Kilpailuvääristymien luominen lainsäädäntöön on virhe, koska se merkitsee hyvin usein ympäristön tappiota. Tällaisissa tapauksissa saastuttaja saa aina kilpailuedun.  

Korhola kirjoitti myös rikkidirektiivin olevan karmivin tuore esimerkki kilpailuvääristymästä, jonka EU siunasi toukokuussa vihreän mepin johdolla. Tässäkin asiassa olen Korholan kanssa täysin samaa mieltä. Välimeren maissa rikkirajat tulevat olemaan viiden vuoden ajan 45 kertaa löysemmät kuin Suomessa.

”Rikkidirektiivistä tiedämme, että vahinko tapahtui jo merenkulkujärjestö IMO:ssa Suomen itse hyväksyessä tiukat rajat vuonna 2008. Direktiivin neuvotteluja johtanut Satu Hassi on puolustautunut sanomalla seuranneensa vain komission esitystä ja IMO:n linjaa. Kaikki myöntävätkin virheeksi poliittisen valvonnan puutteen: poliitikot eivät valvoneet ympäristövirkamiehiemme linjauksia”.

Meriliikenteen rikkidirektiivin vaikutukset ovat Suomen elinkeinoelämälle ja työllisyydelle vakava takaisku. Suomen on varauduttava pahimmillaan jopa 1 200 miljoonan euron vuotuiseen lisäkustannukseen, mikä vastaa suuruusluokaltaan 20 000 työpaikan palkkasummaa. Tässä taistelussa kamppailu suomalaisen työn puolesta on kovaa, taistelussa on nyt vastakkain suomalaisen työn puolustajat ja sen vastustajat. Suomalainen palkansaaja tulee pomminvarmasti maksamaan kovan hinnan tästä liian vihreiden arvojen kannattajien kapeakatseisuudesta ja suurimmat vaikutukset kohdistuvat jälleen kerran metsäteollisuuteen sekä metallinjalostukseen.

Vielä yksi asia, josta olen Korholan kanssa samaa mieltä: ”Suomessa me olemme joutuneet maksumiehiksi liian usein kahteen kertaan, kun varhaisia ympäristötoimiamme ei ole otettu huomioon. Näin kävi päästökaupassa, näin kävi uusiutuvan energian taakanjaossa ja näin on käymässä energiatehokkuusdirektiivissä, josta saatiin poliittinen sopu kuluneella viikolla – se tulee taas tietämään satojen miljoonien vuosittaista lisälaskua Suomelle”.

Kuinka tällainen yhteiskunnan kokonaisetua vakavasti vahingoittava poliittinen hölmöily ylipäätään edes voi olla mahdollista?

Jari Mäki-Korte