Potilas on noin neljäkymmentäviisivuotias mies, mutta aivan yhtä hyvin hän voisi olla nainen. Monessa tapauksessa hän tupakoi ja hänellä on korkea verenpaine sekä riski sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin tai aikuisiän diabetekseen. Useimmiten tässä tarinassa potilaaksi luokiteltu henkilö hankkii elantonsa rikkonaisista silppu- ja pätkätöistä ja nykypäivänä hommat näissäkin tehdään kustannustehokkaasti aivan minimaalisella porukalla.  

Potilaan suorituskyky on laskenut parhaista ajoista olennaisesti, mutta työpaikallaan, jos sellainen vielä on tallella, häneltä odotetaan edelleen vähintään totutun kaltaisia suorituksia. Vapaapäivinään potilas käyttää runsaasti alkoholia ja hänen sosiaalinen elämänsä on jäänyt satunnaisten tuttujen harvoin tapahtuvaan tervehtimiseen. Potilaan sosiaalinen elämä on vähitellen laskenut myös sillä tavalla, että mahdollinen puoliso on kyllästynyt ainaiseen laiskuuteen ja useimmiten tapahtumaketju on myös johtanut vakaviin perheriitoihin tai jopa avioeroon.  

Lääkärin antamassa diagnoosissa potilaan työkyvyn alentuma johtuu tuki- ja liikuntaelinsairauksista, mutta todellinen syy toistuviin sairauspoissaoloihin tai ennenaikaiseen eläköitymiseen johtuu valitettavan usein henkilön henkisestä pahoinvoinnista. Potilaasta on vähitellen tullut työhönsä väsynyt mies tai nainen, jonka ympäriltä katoaa tuolit kapisimmissakin kapakoissa. Ketään ei silti tunnu kiinnostavan, mikä potilasta oikeasti vaivaa.  

Työpaikallaan potilaalla onneksi on luottamusmies sekä työsuojeluvaltuutettu tukenaan, mutta heistäkään ei ole apua, jolleivät ole sattumalta itse oivaltaneet potilaan avun tarvetta. Potilaan ammattiliitto ja sen ammattiosasto ovat kyllä yrittäneet kehittää työoloja suuntaan, joka edesauttaisi työssä jaksamista, mutta luottamushenkilöiden kehitysideat ovat kaikuneet kuuroille korville. Vain se näyttäisi nyt olevan tärkeää, miten omistusarvoa saadaan nostettua mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pienellä porukalla. Liian usein työntekijän arvo vilahtaa työnantajan mielessä vain juhlapuheita kirjoittaessa, mutta todellisuudessa tuolle arvolle ei juurikaan anneta eväitä paremmin jaksamiseen.  

Viimeaikaiset tapahtumat ovat selkeästi osoittaneet, että myös nykyisen porvarihallituksen toimet selkeästi tähtäävät työnantajien tuella työelämän heikentymisen katastrofaaliseen nopeuttamiseen. Esimerkkejä löytyy laidasta laitaan muun muassa kiistana eläkeiän nostotavoista ja työehtosopimusten yleissitovuuden romuttamisesta. Kuka vielä jaksaa ihmetellä, miksi tämä maa on Eppujen Martti Syrjän tavalla Tuhansien murheellisten laulujen maa?   

Eräässä haastattelussa Martti Syrjä hauskalla tavalla kertoi kyseisen kappaleen taustoista ja luetteli joitain tällaisia murheellisia lauluja. Niitä todella näyttäisi piisaavan: Löytyy petettyä, viikonloppuisää, yksinäistä, lumihankea, poliisia ja viimeistä erhettä ja ties vaikka mitä. Kaikki nämäkin laulut kuitenkin luultavasti juontavat juurensa aivan elävästä elämästä, joten olisikohan asian laita todellisuudessa niin, että systeemi on mätä?  

Tarinan potilaalla lienee kuitenkin vielä jotain toivoa, sillä huhtikuun 17. päivä Suomessa käydään eduskuntavaalit. Toivottavasti Arkadianmäelle tulee silloin valittua huomattavasti enemmän henkilöitä, jotka tuntevat tavallisen palkansaajan arkea. Työelämän lainsäädännön lisäksi seuraavalla hallituksella riittää paljon muutakin korjattavaa, kuten nykyisen porvarivetoisen valtiovarainministeriön budjettiesitys osoitti. Jätänkin tällä kertaa tarkoituksella ihmettelemättä, miksi herrojen töppäilyt pitää aina kerätä takaisin juuri palkansaajien pussista?  

Tämä kolumni alkoi sanoilla Potilas on noin neljäkymmentäviisivuotias mies: Jollei systeemi ja työelämän laatu pian ala paranemaan, kolumnin voisi aloittaa sanoilla: Potilas oli noin neljäkymmentäviisivuotias mies. Todettakoon lopuksi, että onneksi sentään koen oman jaksamiseni vielä kohtalaiseksi. Ihan vaan siltä varalta, että joku saattaisi muuten luulla minunkin hautovan murheellista loppua.