Matkakertomus SASK ry:n talkoomatkalta Uruguayhin  

Marras-joulukuussa vuonna 2011 Jari Mäki-Korte osallistui kahdentoista muun talkoolaisen kanssa SASK ry:n talkoomatkalle Uruguayihin.  

Tämän matkakertomuksen tekstintuottamiseen ovat allekirjoittaneen lisäksi osallistuneet Olavi E: Kokkonen, Kristiina Valonen- Yilmaz, Marita, Arja, Katri, Ritva, Tia, Sanna Huuskonen, Timo Illmen ja Pentti Karjalainen.  

Lähteet: SASK ry, Nenäpäivä -keräyksen verkkosivut, Rauli Virtasen teos Latinalainen Amerikka – Huomisen varjossa.

 Mikä on SASK ry?

Syksyllä 1986 perustettu Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASK ry on suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen oma kehitysyhteistyö- ja solidaarisuusjärjestö ja sen jäsenjärjestöihin kuuluu yhteensä noin 1,3 miljoonaa suomalaista. Järjestön työmaana on käytännössä koko maailma. Vuonna 2011 SASKilla oli meneillään yli 70 kehitysyhteistyöhanketta 25 valtiossa Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja EU:n lähialueilla.

Osana suomalaista ja kansainvälistä ay-liikettä SASKin tehtävänä on parantaa ay-toiminnan edellytyksiä maailmassa. Ay-liikkeen solidaarisuuskäsityksen pohjalta pyritään vahvistamaan taloudellista ja yhteiskunnallista tasa-arvoa kehitysmaissa ja Suomen lähialueilla avustamalla meitä heikommassa asemassa olevia ammattiliittoja. Uskomme, että voimakas ja demokraattinen ay-liike on toimivan kansalaisyhteiskunnan kulmakiviä.

SASK ry:n hankkeet ovat osa maailmanlaajuista edunvalvontaa, joka taistelee mm. työvoiman halpamyyntiä, lapsityövoiman väärinkäyttöä ja vaarallisia työoloja vastaan. SASKin toimintaa rahoittavat jäsenliitot, Suomen valtio sekä Euroopan komissio. Yksittäinen ammattiosasto tai ammattiliiton jäsen voi tukea hankkeitamme liittymällä kannatusjäseneksi.

Suomessa SASK ry vaikuttaa politiikan ja talouselämän päätöksentekijöihin, ammattiyhdistysliikkeeseen ja kansalaisjärjestökenttään jakamalla tietoa kehitysmaiden ja lähialueiden tilanteesta erityisesti työelämän näkökulmasta.

Talkoomatkojen historiaa ja periaatteita

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan järjestetyt SASKin työprikaatimatkat muuttivat vuonna 2007 nimensä talkoomatkoiksi. Nimenmuutoksesta huolimatta talkoomatkan sabluuna on sama kuin ennenkin.

Talkoomatkalle valitaan ammattiliittojen jäseniä, jotka ovat kiinnostuneita kasvattamaan tietämystään kehitysmaiden arjesta ja työelämästä sekä ay-liikkeen kehitysyhteistyöstä. Valinnassa etusija on niillä, jotka ovat SASKin kannatusjäseniä joko suoraan tai osastonsa/paikallisyhdistyksensä kautta. Toiminta ay-liikkeen luottamustehtävissä tuo myös lisäpisteitä. Ryhmät kootaan niin, että niissä on mukana mahdollisimman tasapuolisesti eri ammattialoja ja -liittoja edustavia sekä eri-ikäisiä naisia ja miehiä eri puolilta Suomea.

Talkoomatka on osallistujien itsensä kustantama solidaarisuusmatka, jonka ohjelman ja työmaan järjestävät SASKin paikalliset kumppanit. SASK on järjestänyt matkoja jo 17 vuoden ajan: Nicaraguaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Tansaniaan, Namibiaan, Ghanaan, Uruguayhin ja Brasilian Amazonasille.

SASKin hankkeiden kautta suomalaiset ammattiliitot auttavat sisarjärjestöjään vahvistamaan verkostojaan, parantamaan osaamistaan ja puolustamaan tehokkaammin jäsentensä oikeuksia. SASKin apu on aina määräaikaista ja kattaa vain osan paikallisten yhteistyökumppanien tarpeista. Monesti suomalaisten tuki liittyy omana osanaan muiden ammattijärjestöjen hankekokonaisuuteen. Se on pieni pala kivijalkaa, jonka varaan paikallinen ammattiyhdistysliike rakentaa verkostojaan. 

Uruguayn talkooryhmän ensitapaaminen Siikaranta-opistolla

Uruguayn talkoomatkaamme liittyvä ennakkotiedoissakin ilmoitettu pakollinen valmennusviikonloppu Espoon Siikaranta-opistolla toteutui 8.-9. syyskuuta noin kuusi viikkoa ennen matkaamme. Rakennusliiton omistama kurssipaikka saunoineen oli upea ja syyskuinen värien melankolia aamukasteineen vain paransi mielialojamme.

Aktiivisesta ja uteliaasta kurssiotteestamme voitiin selkeästi päätellä, että olimme jo kovasti odotelleet lisätietoa edessä olevan matkamme valmisteluista. Matkalle on näköjään lähdössä kolmetoista avarakatseista henkilöä, joiden taustat vaihtelevat tavallisista perusduunareista ammattiyhdistystoimitsijaan ja verotarkastajiin.

Uteliaisuutemme lisäksi olimme melko puheliaita ja ajattelin, että ellei noiden kanssa tule juttuun, lienee syytä piipahtaa peilikaupassa. Ainakin allekirjoittaneelle ensivaikutelma talkooryhmästä antoi vakuuttavan kuvan siitä, että matkallamme tulee sattumaan ja tapahtumaan.

Valmennusviikonlopun aikana opimme monenlaista tuosta Etelä-Amerikan mantereen toiseksi pienimmän maan historiasta ja sen ammattiyhdistysliikkeen tilasta. Sikäläisiin tapoihinkin pääsimme hieman käsiksi.

Viikonlopun aikana ehdimme muun muassa pohtia SASK ry:n motiiveja lähettää talkoomatkalaisia maahan. Pohdimme myös, miksi sikäläiset isännät huolivat ja haluavat ottaa kaukaisesta hyvinvointivaltiosta saapuvat vieraat vastaan: luultavasti aika pitkälle juuri siksi. Tulemmehan väestöltään suunnilleen samankokoisesta maasta, jossa asiat ovat kutakuinkin kunnossa.

SASK ry:n näkökannalta katsoen yksi motiivi talkoomatkojen järjestämiselle voisi olla myös vaikkapa se, että on suomalaisittain vastuullista seurata suomalaisen pääoman jalanjäljissä sinne, missä pääomien eteen kulloisenkin isäntämaan palkansaajat ovat työpanoksensa myyneet. Ehkäpä voimme näin olla vahvistamassa omien ammattiliittojemme sisarjärjestöjen verkostoja paremman huomisen rakentamisessa. Samalla olemme osaltamme torjumassa maapalloistumisen kielteisiä vaikutuksia isäntämaan palkansaajien arjessa.

Tuntuu jotenkin nurinkuriselta ajatella, että maa, joka jo varhain 1900-luvulla kehittyi hyvinvointivaltioksi, on erinäisten 1930-luvulla taantuman seurauksesta alkaneiden tapahtumien kautta kadottanut otteensa yhä kauemmas oikeudenmukaisuudesta. Voimme kuitenkin olla tulevien isäntiemme puolesta sillä lailla huojentuneita, että maan oloja on viimeisten noin kahdenkymmenenviiden vuoden aikana saatu siviilivallan ansiosta vakautettua. Kehitys on ollut lupaavaa erityisesti vuoden 2004 vaalien jälkeen, jolloin valtaan nousseet vasemmistopuolueet alkoivat ajaa maahan laajaa hyvinvointipakettia köyhyyttä vähentämään.

Valmennusviikonlopun aikana opimme uruguaylaisten olevan rehtiä ja rentoa kansaa ja toivomme sydämestämme, ettei tuo rentous katoa köyhyyden kaivoon. Kestävin tapa vähentää köyhyyttä on ihmisarvoinen työ, josta maksetaan elämiseen riittävä palkka. Toteutukoon tuo tavoite myös tulevan isäntämaamme palkansaajille. Oma panoksemme tulee luultavasti tavalla tai toisella liittymään ainakin osittain siihen, että kaukaiset kollegamme saavat tuellamme toivon paremmasta huomisesta. Aika tulisi näyttämään, miten tässä onnistumme.

Talkoomatkalaisilla oma nenäpäivä-lahjoitustiimi

Kun SASK ry:n talkoomatka Uruguayihin lähestyi, avattiin Nenäpäivän lahjoitussivulla talkoomatkalaisille oma Työmaana maailma -lahjoitustiimi. Keräys tuotti kauttamme pottiin kohtuullisen summan rahaa.

Nenäpäivän keräystuotolla autetaan kehitysmaiden lapsia kohti parempaa elämää. Avun toimittavat perille yhdeksän merkittävää kehitysyhteistyöjärjestöä: Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Suomen UNICEF, Pelastakaa Lapset, Plan Suomi Säätiö, Fida International, Suomen Lähetysseura, Solidaarisuus ja SASK.  

Noin kaksi viikkoa ennen matkaa kirjoitin Uuteen Aikaan tulevaan talkoomatkaan liittyvän kolumnin.

Väsyneinä perillä Latinalaisen Amerikan Sveitsissä

Talkoojoukkue on päässyt ehjänä perille Montevideoon. Helsingistä laskien matkaa kertyi yli vuorokausi. Jälkimmäinen lento Madridista Montevideoon melko ryydyttävä. Ennen kuin kone rullasi Espanjan maaperällä, jouduimme istumaan seisovassa koneessa suunnilleen pari tuntia teknisen vian vuoksi. Matkaan kuitenkin päästiin ja lento sujui leppoisasti. Joku virkkasi aikansa kuluksi villahuivia, joku opiskeli, joku katseli elokuvia ja nukkuakin yritettiin vaihtelevalla menestyksellä.

Ensivaikutelma tästä Latinalaisen Amerikan miljoonakaupungista on lähinnä uninen. Olemme ilmeisesti niin väsyneitä, ettemme meinaa millään uskoa edes olevamme miljoonakaupungissa. Johtunee tuosta, mutta tässä vaiheessa tunnelmia, näköaloja tai edes suuntaviivoja on pikkusen vaikea näin äkkiseltään kuvailla.

Ehdimme kuitenkin jo heti ensimmäisenä matkapäivänä hieman kävellä kaupungilla ja muun muassa pohtia, että Latinalainen Amerikka ei suinkaan ole yhtenäinen jättiläismaa, vaan pikemminkin satojen miljoonien ihmisten täyttämä tilkkutäkki, jossa kaiken yleistäminen ja säännönmukaistaminen voisi olla harkitsematonta. Tällä matkalla kuitenkin keskitymme lähinnä Uruguayn asioihin.

Seuraavan kuukauden aikana meillä lienee muodostunut jonkinlainen mielikuva siitä, minkälaisille uusille kulttuureille herrat Kolumbus, Cortes, Pizarro ja Cabral on tietä Latinalaisessa Amerikassa avannut. Asia nimittäin lienee niin, että jopa nykyinen taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen polarisoituminen periytyy pitkälti niiltä kolmelta vuosisadalta, jolloin Espanja ja Portugali alistivat näitä alueita riippuvuussuhteeseen. Mutta kuten sanottu, tällä matkalla keskitymme Uruguayn asioihin.

Väsyttää mutta ehkäpä uusi päivä tuo virtaa vanttuisiimme, kun olemme ehtineet testata Hotelli Los Angelesin lakanoita. Vietämme vielä maanantaipäivän Montevideossa tutustuen pääkaupunkiin. Jokainen matka tuntemattomaan lisää kiinnostusta mutta samalla jokainen taivallettu kilometri laittaa funtsimaan, onko tämän maan ongelmat entistäkin monitahoisempia.

Lämpötila + 31 astetta. Yöllä ukkosti ja satoi.

Kandombe-kulkuetta ihmettelemässä

Heti ensimmäisenä iltana meille tarjoutui tilaisuus käydä katsomassa Candombe-kulkuetta. Sellainen järjestetään Montevideossa joka sunnuntai.

Candombe on afrikkalaisperäistä uruguaylaista kansanmusiikkia. Sitä esitetään yhtyeissä, joihin kuuluu noin 50-100 rumpalia. Candombe tuli Uruguayyn 1800-luvun alussa.

Suomalaisten matkailijoiden mielestä kulkue näytti lähinnä hupaisalta, mutta paikallisväestöä kulkue tuntui innostavan. Katujen varsilla tanssittiin ja nautittiin virvokkeita. Silloin tällöin jostain kantautui nenään myös Gannabiksen tuoksu. Virkavaltaa Marihuonan haju ei näyttänyt vaivaavan.

Vierailu ammattiliittojen keskusjärjestö PIT-CNT:hen

Talkoomatkan toinen päivä menossa.

Tänään tutustuimme Uruguayn ammattiliittojen keskusjärjestö PIT-CNT:hen, jonka ansiosta maan työlainsäädäntö ja ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasema Uruguayssa on muuhun Latinalaiseen Amerikkaan verrattuna poikkeuksellisen hyvä.

Uruguayssa palkansaajien asiat ovat viimevuosina merkittävästi parantuneet. Ammattiyhdistysliikkeen saavutukset nykypäivän Uruguayssa tekee merkittäväksi se, että 1970-luvun sotilasdiktatuurin aikana palkansaajien olot kokivat merkittävän takapakin. Maan nykyisen vasemmistolaisen hallituksen myötävaikutuksella maassa on kuitenkin viime vuosina pystytty toteuttamaan merkittäviä lainsäädännöllisiä uudistuksia, joilla maan palkansaajien olot ovat kohentuneet entiselleen. Ennen sotilasdiktatuuria Uruguayn palkansaajien olot olivat muuhun Latinalaiseen Amerikkaan verrattuna hyvällä tasolla.

PIT-CNT:n vierailua isännöineen johtajan mukaan Uruguayssa on kolmikantainen sopimusjärjestelmä sekä työehtosopimuslainsäädäntö, joka neuvottelukulttuureineen muistuttaa paljolti Suomen vastaavaa. Uruguayta ei vierailuisännän mukaan tuntunut vaivaavan edes maailmanlaajuinen taloustilanne, joka yleisesti ottaen on heikentänyt maailman palkansaajien asemaa. Sotilasdiktatuurin aikaan maasta lähti parempien olojen perässä pois useita tuhansia ihmisiä, mutta nykypäivän Uruguayn työttömyysprosentti on kohtuullisen pienellä tasolla.

Kääntäen maan työllisyystilanteen päälaelleen, saa helposti perustellun kuvan siitä, millaisia asioita PIT-CNT haluaa palkansaajien olojen parantamiseksi ajaa: parempaa palkkaa, turvallisempia työoloja, sosiaaliturvaa ja yleistä hyvinvointia. PIT-CNT:n tavoitteet osuvat naulankantaan myös suomalaisten palkansaajien toivelistalla.

PIT-CNT:n toimisto on tarkoitusta varten kunnostettu entinen elokuvateatteri, jonka tiloissa toimii myös PIT-CNT:n koulutus- ja tutkimusyksikkö.

Skene vaihtui Montevideosta Paysanduun

23.11.2011 matkustimme Paysanduun, jossa kului talkoomatkan ensimmäinen virallinen puolikas. Työt alkavat huomenna ja työkohteena on isäntäjärjestömme Instituto Cuesta Duarten paikallistoimisto, jona seinät maalaamme. Paysandún seutu kuuluu myös Uruguayn turismikohteisiin muun muassa alueella sijaitsevien kuumavesilähteiden ansiosta. Pääsemme siis jossain vaiheessa pulikoimaan. Tulevana viikonloppuna pääsemme kuulemma paikallisen kunnallishallinnon vieraiksi ja perjantaina ICD on järjestänyt retken UPM:n taimitarhoille ja sellutehtaalle. Erityisesti tätä olen jo odottanut.

Matkaa Montevideosta Paysanduun kertyi suunnilleen kolmesataa kilometriä ja tämä tarjosi mahdollisuuden ihailla pampaa. Maaperä näytti olevan kohtuullisen viljavaa. Siellä täällä oli karjaa laiduntamassa.   

Miksi Uruguay muuttui hyvinvointivaltiosta kehitysmaaksi?

Uruguayssa toteutettiin kahdeksan tunnin työpäivä ennen Yhdysvaltoja ja luotiin valtionyhtiöitä ennen Venäjän vallankumousta. Tuntuu siis aika hassulta ajatella Uruguayn olevan kehitysmaa. Mitä on tapahtunut?

Uruguayn väestöpyramidi on merkillinen ja syy ei ole syntyvyydessä, joka Uruguayssa ohjautui järjellisiin uomiin jo vuosikymmeniä sitten. Todellisuus on hätkähdyttävä, kuten toimittaja Rauli Virtanen asian ilmaisee kirjoittamassaan kirjassa Latinalainen Amerikka – huomisen varjossa. Muutama vuosikymmen sitten nuoret ja keski-ikäiset ammattitaitoiset ja työttömät katosivat maasta surin joukoin joko poliittisista tai taloudellisista syistä. Hallituksella oli työtä saada tilastot näyttämään edes jollain lailla uskottavilta. Tiedetään, että noihin aikoihin Montevideon passitoimisto joutui painattamaan Englannissa uuden erän Uruguayn passeja vanhojen ollessa loppumassa. 1970-luvulla Uruguaysta kasvoi harmaan armeijan ja harmaapukuisten vanhusten hallitsema maa.

Nykyisen Uruguayn asuttaminen tapahtui niin, että Buenos Airesin valtiaat laivasivat lahden ylitse sata nautaa ja sata hevosta päästäen ne vapauteen Uruguayn heinäaroille. Argentiinan gauchot seurasivat perässä asettuen uuteen maahan. Edellinen vuosisata oli Uruguaylle melskeistä aikaa , taistelua elämästä ja kuolemasta, itsenäisyydestä ja orjuudesta. Siirtomaavallat kamppailivat alueen omistuksesta ja pääkaupunkilaiset sotivat maalaisia vastaan. Syntyi uusia kansallissankareita.

Espanjaa vastaan sotaa käyneen Englannin onnistui lopulta miehittää Montevideo ja ”auttaa” Uruguay itsenäisyyteen 1820-luvulla, jolloin Argentiinan ja Brasilian hallitsijat hyväksyivät tämän pienen puskurivaltion välimaastoonsa. Englanti hallitsikin Uruguayta siirtomaanaan aina siihen asti kunnes amerikkalainen ja myöhemmin brasilialainen pääoma saivat maassa pitävän otteen. Voimakas siirtolaisuus Euroopasta, lähinnä Italiasta ja Espanjasta, johti siihen, että maan väestö on tänään 95-prosenttisesti eurooppalaista syntyperää. Tulevaisuutensa perustan Uruguay laski maatalouden varaan sillä 90 prosenttia sen pinta-alasta on karjanhoitoon ja maanviljelyyn kelvollista maata.

Vain harvassa maassa on yksi mies tehnyt demokraattisten pelisääntöjen puitteissa niin paljon hyvää, kuin Jose Batlle y Ordonez Uruguayssa. Hän vaikutti aluksi poliittisena toimittajana vuonna 1886 perustamassaan El Dia-sanomalehdessä. Hän oli kolumnisti, joka arvioi maassa tehtyjä poliittisia päätöksiä ja esitti omia parannusehdotuksiaan. Jossain vaiheessa Batllesta tehtiin maan presidentti ja hänelle tarjoutui mahdollisuus toteuttaa kolumneissa esille nostamia ehdotuksia ja johtaa maan ensimmäistä sosiaalista vallankumousta. Uruguaylla oli luontaisia edellytyksiä kehittyä hyvinvointivaltioksi, sillä maata hallinneet diktattorit olivat panneet suuren painon luku- ja kirjoitustaidon opetukselle.

Batlle oli idealisti ja vakaumuksellinen uudistaja, joka ei huudattanut itseään perustuslakia rikkoen toiselle perättäiselle presidenttikaudelle, vaan vietti neljä välivuotta Euroopassa tutustuen liberalismiin ja sveitsiläiseen hallintomalliin. Batllen lainsäädäntötyö muovasi Uruguaysta eteläamerikkalaisen sosialidemokratian. Uudistukset vuosisadan ensimmäisellä ja toisella vuosikymmenellä olivat vallankumouksellisia: kahdeksan tunnin työpäivä, vuosilomakorvaus, työttömyyskorvaus, vanhuuseläke, vähimmäispalkka, tehokas terveydenhuoltojärjestelmä sekä olmainen koulutus ja yliopisto-opetus. Presidentti Batlle kansallisti rautatiet, vakuutusyhtiöt, pankit, energialaitokset, teatterit, hotellit, kasinot ja alkoholitehtaat. Samalla hän langetti rikkaiden niskoille omaisuusveron ja ryhtyi rajoittamaan ylellisyystarvikkeiden maahantuontia. Kuitenkin Batlle oli vain kaupunkireformisti, joka loi hyvinvoivan kaupan, käsityön ja teollisuuden kaupunkityöväestön. Maaseudulla, missä varallisuuserot olivat alun perin huikeat, hänen uudistuksensa eivät aiheuttaneet sanottavaa muutosta. Väki pakeni maaseudulta asutuskeskuksiin ja Uruguaysta tuli pian Latinalaisen Amerikan kaupungistunein valtio.

Blanco-puolueen hallitsi maata menestyksellisesti aina 1950-luvulle saakka. Maaseutu tuotti naudanlihaa, viljaa, villaa ja vuotia. Varsinkin toinen maailmasota ja Korean sota olivat Uruguayn viennin kannalta kulta-aikaa. Uruguaylaisten oli ilmeisesti vaikea uskoa, että lihavat vuodet eivät jatku loputtomiin. Maassa ei tehty yhtään vakavaa yritystä karjatalouden ja maanviljelyn koneellistamiseksi tai maareformin toteuttamiseksi. Lopuksi kaikki kävi Uruguaylle kohtuuttoman kalliiksi. Aseiden vaietessa Korean niemimaalla alkoi Uruguayn vienti tyrehtyä. Uruguayn perinteiset tuotteet joutuivat epäedullisten maailmanmarkkinahintojen uhreiksi ilman että valtio kykeni säätelemään maataloustuotantoaan. Sitten nousivat eteen viennin esteet ja Uruguayn kuuluisan viljan kysyntää vähentäneet keinokuidut. Ja kun ankara kuivuus vielä iski Uruguayn pampaa, oli maa täysin kilpailukyvytön. Vuonna 1956 karjanomistaja salakuljettivat maasta 300 000 eläintä Brasiliaan ja Argentiinaan, missä naudoista maksettiin enemmän. Villan hinta romahti. Vuosi 1957 oli lopullinen taitekohta. Vakaan peson maa aloitti syöksykierteen ja ”Sveitsiä” ei enää ollut. Sitten tuli Kuuban vallankumous. Kuban vallankumouksen aikaan Uruguayn poliittisella näyttämöllä esiintyi ensimmäisen kerran uusi voima: armeija, joka ryhtyi ”puolustamaan demokraattisia instituutioita”, niin kuin maan konservatiiviset hallitsijat asian ilmaisivat. Erilaisten poliittisten kuvioiden seurauksena mikään ei tuntunut pelastavan Uruguayta, ”Laiva uppoaa itsestään”, otsikoi englantilaisen The Economist-lehti heinäkuussa 1971.

Vuonna 1973 asevoimat kielsi kokoukset ja ammattiyhdistystoiminta maassa kiellettiin. Sensuuri valvoi ja sulki lehtiä. Taistelussaan ”kansainvälistä kommunismia” vastaan nuo ”kristillisten arvojen” puolesta toimineet sotilaat pidätti tuhansia ihmisiä. Uruguay pääsi vuonna 1976 maailmantilastojen huipulle valtiona, missä oli asukaslukuun nähden eniten poliittisia vankeja. Joka viideskymmenes uruguaylainen oli ollut kuulusteltavana tai pidätettynä. Ihmisiä katosi jäljettömiin.

Viime vuosina maan asiat ovat vähitellen parantuneet ja vasemmistolaisten hallitsijoiden toimesta on taas alettu toteuttaa hyvinvointirakenteisiin parantavasti vaikuttavia asioita. Työtä kuitenkin piisaa.

Lähde: Rauli Virtasen teosta Latinalainen Amerikka – Huomisen varjossa

Järjestäytymisaste Latinalaisen Amerikan parhaita, eläkkeelle jäädään ikääntyneenä

Vierailukäynnillä PIT- CNT toimistolle PIT-CNT johtaja Milton Castellano kertoi järjestön toiminnasta. Järjestäytymisaste on aika alhainen verrattuna Suomen asteeseen noin 30-35%.

Metalliliitolla oli samaan aikaan paikalla työehtosopimusneuvottelut. Liiton johto kävi tervehtimässä meidän porukkaa neuvottelujen välissä. Samanlaisia ongelmia on heidän neuvotteluissa kuin meidänkin. Palkat ja laatuasiat ovat vaikeita. Heillä oli ollut lakko suunnilleen samaan aikaan kuin metallilla Suomessa. Täällä oli lakko kestänyt pidempään. Nyt heillä oli tiukka aikataulu saada sopimus syntymään. Metalliliiton viiri luovutettiin Uruguayn Metalliliiton pääsihteerille Julio Perdigómille. JHL:n viiri luovutettiin poskisuudelmin Milton Castellanolle.

Vuonna 1973 diktatuuri alkoi ja päättyi 1985 Uruguayssa. Ammattiyhdistysväellä oli suuri merkitys sen loppumiseen. PIT-CNT toimistolla oli kuvia 1983 vapun mielenosoituksista, joita PIT- CNT oli organisoimassa. Vuonna 1984 vappuna olivat diktatuurin lopun hetket käsillä ja demokratia sai yhä vahvemman otteen. Ay- toiminta oli myös ennen diktatuuria erittäin voimakas. Kuusi ja seitsemänkymmentä luvuilla ammattiyhdistys aktiiveja vainottiin jonka seurauksena heidän toimintansa siirtyi maan alla. Se aika ei ollut helppoa koska myös murhia tapahtui diktatuurin toimesta.

Uruguayn eläkeikä on 60 vuotta, mutta harva jää eläkkeelle silloin, koska eläkeansio putoaa niin pieneksi. Moni joutuu tekemään paljon kauemmin töitä. Jäsenmaksu on tunnin palkka kuukaudessa. Työttömyysavustusta maksetaan neljältä kuukaudelta ja poikkeustapauksissa vielä kahdelta lisäkuukaudelta. Vuodesta 2005 lähtien työttömyys on laskenut 12 %:sta 5 %:iin.

Teksti: Kristiina, Marita ja Olavi E.Kokkonen

Talkookohteeseemme tutustuminen

Keskiviikkona 23.11.2011 tutustuimme tulevaan työkohteeseemme Instituto Cuesta Duarten Litoralin alueen toimitiloihin. Tilat ovat hyvässä maalissa, joten urakkamme ei ole pahimmasta päästä.

Paikallinen isäntämme Marcello Gianotti, aluekoordinaattori, kertoi, että tämä aluetoimisto on ensimmäinen Instituto Cuesta Duarten organisaatiossa, ja avattu 1.4.2011, mutta tarkoitus on avata aluetoimistoja muuallakin maassa. Marcello kertoi myös, että tämä Suomen talkoodelegaatio on ensimmäinen isompi vierasjoukko; tätä ennen heillä on ollut vain yksittäisiä vieraita naapurimaista.

Toimintakeskukseen saapui myös Gaston Giles Sähkö- ja Energia-alan Liitosta. Angelica Rodriques oli kaupan alan edustaja. Gaston toimii viimeistä päivää AUTE.n (Valtion yhtiöiden yhteinen liitto) Sisämaan alueen osastojen pääsihteerinä, ja huomisesta alkaen hänestä tulee koko liiton pääsihteeri. He kertoivat Uruguayn energiapolitiikasta. Uruguayssa on kolme Rio Negro –joella olevaa valtion omistamaa vesivoimalaitosta ja yksi Rio Uruguay –joella oleva vesivoimalaitos, jonka omistaa Uruguayn ja Argentiinan valtioiden muodostama yhtiö. Näiden lisäksi Uruguayssa on kolme öljyvoimalaitosta ja bioenergiaa tuotetaan puujätteestä.

Uruguay on riippuvainen Brasiliasta, Paraguaysta ja Argentiinasta tuotavasta sähköstä, jota tuotetaan öljyllä ja ydinvoimalla. Vuonna 2005 maassa oli energiakriisi sen johdosta, että tuolloin oli hyvin sateetonta ja talouselämä kävi täysillä. Tuolloin energian tuonti kasvoi ja tuulienergia tuli mukaan keskusteluun. Maassa on nyt sekä yksityisiä että valtion omistamia tuulipuistoja joita ohjataan Espanjasta käsin, mutta 5-vuotissuunnitelman mukaan tuulipuistojen hoito siirtyy aikaa myöten Uruguayn hoidettavaksi. Henkilökuntaa koulutetaan parhaillaan hoitamaan itsenäisesti tuulivoimalaitoksia. Myös ydinvoimalan rakentaminen otettiin energiakriisin aikana mukaan suunnitelmiin. Tämä keskusteltu on kuitenkin laantunut Japanin ydinvoimalaonnettomuuden myötä. Valtio toimittaa asukkaille aurinkopaneeleja ja ideana on, että käyttöveden ja myös mahdollinen asuntojen lämmitys voitaisiin hoitaa aurinkoenergialla.

Uruguayssa, kuten monessa muussakin maassa, nykypäivän teemat ovat yksityistäminen, ulkoistaminen ja ongelmien hoitaminen ”luonnollisella poistumalla”. Gastonin mukaan energian tuotannon yksityistäminen merkitsee sitä, että sähkön toimittamista ei voida taata kaikille Uruguayn reuna-alueille, kuten nyt tapahtuu. Maan väestöstä 99 % on sähköistyksen piirissä. Vuonna 1992 oli kansanäänestys yksityistämisestä, ja tuolloin 72 % vastusti yksityistämistä. Nyt maassa on laki, joka periaatteessa kieltää yksityistämisen, mutta Gastonin mielestä laki on tehoton ja mikäli oikeisto voittaa seuraavat vaalit, yksityistämistä tulee tapahtumaan. Tästä syystä ammattiyhdistysliike yrittää saada tiukennuksia lakiin.

Uruguayssa on parlamentti – ja presidentinvaaleissa äänestyspakko, mutta se ei koske kansanäänestyksiä. Äänestämättömyydestä seuraa sakkorangaistus ja valtion virkamiesten kohdalla myös palkan pidättäminen.

Paylana

Paylana on tekstiilialan yritys, jonka omistus on Israelissa. Yritys on tuottanut Uruguaysta saatavasta pellavasta ja villasta kangasta, joka on mennyt pääasiassa vientiin. Yhtiö työllisti parhaina aikoina 500 henkeä, mutta nyt enää vain 60. Kaikista irtisanotuista 350 on työttömänä. Yritys on käytännössä konkurssissa ja toiminta tulee loppumaan joulukuun puoleenväliin mennessä. Tehtaan työläiset ovat perustaneet osuuskunnan nimeltä Cotrapay, joka käy parhaillaan neuvotteluja Banca Republican, konkurssipesän päävelkojan, kanssa siitä, että Osuuskunta saisi lainaa tehtaan kiinteistön ja koneiden ostamiseksi. Tehtaan työläiset ovat perustaneet leirin tehtaan edustalle, jossa he vartioivat, että tehtaassa olevia koneita ei yrityksen toimesta kuljeteta muualle, kuten on tapahtunut joissakin maissa.

Paysandun paikallistelevisio kävi haastattelemassa talkooporukkaa: http://www.youtube.com/watch?v=tNteI5YZjkw

Teksti: Kristiina ja Marita & Olavi E.Kokkonen

"Pahemminkin olisi voinut olla"

Torstaina vierailimme paikallisen sanomalehden toimituksessa, Kunnantyöntekijöiden (ADEYOM) paikallisjärjestön toimitiloissa sekä kahden radiokanavan: Radio Felicidadin ja Radio Paysandun toimituksissa. Radio Felicidadissa tapasimme presidentti Pepe Mujican sisaren Marian, joka työskentelee radiossa.

Molemmissa radioissa talkooporukan edustajat olivat suorassa lähetyksessä, jossa haastattelijat kysyivät mm. talkooporukan vierailu- ja työohjelmista. Luimme suomeksi ja espanjaksi vetoomuksen Paylanan tehtaan puolesta.

Radion lisäksi myös TVRIO kävi haastattelemassa talkooporukkaa.

Torstaina vierainamme kävivät Uruguayn metalliliiton UNTMRA:n sisämaan alueen edustajat, jotka kertoivat, että alalle oli syntynyt työehtosopimus.

Runsaan vierailuohjelman vuoksi pääsimme vasta iltapäivällä aloittamaan työt. Onneksi tarvikkeet oli ostettu jo edellisenä päivänä. Aluksi seinät kuivaharjattiin ja näin päästiin hämähäkinseiteistä ja vuosien aikana kertyneestä pölystä. WC-tilat siivosimme perusteellisesti.

Vierailimme Paysandun julkisessa sairaalassa, joka on perustettu vuonna 1915. Sairaalan toiminta-alueella asuu 60 000 asukasta. Sairaalassa on mm. lastentautien, kirurgian ja psykiatrian yksiköt. Poikkeuksena suomalaiseen sairaalakäytäntöön potilailla on täällä käytössä omat asusteet.

Päivän päätteeksi kävimme esittäytymässä PIT-CNT:n Paysandun aluejärjestön kokouksessa. Vielä oli voimia kävellä Panz:n terassille iltapalalle. 

Upea UPM-päivä

”Oi miten hieno päivä takana”, mietti UPM:n kuuluisan Fray Bentosin tehtaan Sellukattila. ”Mikäs tässä on ollessa ja tuijotellessa joen yli sillan taakse Argentiinankin puolelle. Pahus vaan, kun kiikarit päivällä puuttuivat;) Lämpötilakin pihalla on ollut mukavan viileä: +33 Celsius-astetta.

Meillä sellukattiloilla on kuulo- ja hajuaisti. Ihmisten tekemisiä on hauska kuunnella. Niistä lähtee erilaisia ääniä ainakin kahdesta päästä ja joskus myös hyvin, hyvin vienoja sellun tuoksujakin, ainakin miljoona kertaa miedompia kuin vastasyntyneeltä sellukattilavauvalta. Mutta ihmekös tuo, kun ihmisen normaali ruumiinlämpötilakin on vain +37 C ja minun uloshengityshöyryni täällä katolla n. +70 C. Ihmiset ovat meille Sellukattiloille tärkeitä, sillä käyskennellessään kodeissamme ne ilmeisesti tietämättään samalla poistavat kaikkien tehtaiden kauhuja – pelottavia rakennuskirppuja, joiden kerrotaan olevan väriltään ja muodoltaan kuin violettia kuivunutta muovailuvahaa. Kovasti ainakin kolisee, kun välillä niitä 17. kerroksestakin alas pudottelen.

Niinpä olin erittäin ilahtunut, kun sain tavallista enemmän ihmisiä sisuksiini juuri perjantaina; tuli ikään kuin käytyä saunassa viikonloppua varten, vaikka enhän minä näitä keittohommia tekemättä jätä viikonloppunakaan. Osa ihmisistä oli tuttuja – kuten Alberto UPM (Alberto E. Brause, director), Eugenio UPM (Eugenio Garcia, superviser ) ja Federico UPM (Federico Reich). Hoitavat hienosti koneistoani lähes joka päivä. Ihmisistä 15 kuulosti joulupukinmaalaisilta ja olivat ilmeisesti sukulaisia vaki-ihmisilleni – kuulin nimet Jari UPM ja Pentti UPM.

Sama ihmisjoukko oli käynyt aamulla sukulaisillani, UPM:n Fray Bentosin plantaaseilla. Vaikkakin plantaasit tarkoittavat istutettua metsää kokonaisuudessaan, niin minä Sellukattila tähdennän, että sukulaisiani on pelkästään se maaperä, ei puut. Minulle puut ovat ruokaa, ja kuka nyt sukulaisiaan söisi?!? Plantaasien mielestä Joulupukinmaan ihmiset näyttivät erittäin sieviltä jopa ennen, kuin ne peitettiin kananmunanpuolikaskypärällä ja oransseilla turvaliiveillä. Kuin joulueukalyptuksen koristeiltaJ Metsä on nyt 12-vuotias (eli saanut kerran muurahaismyrkkykäsittelyn). Niin, plantaasien ”pelottavia rakennuskirppuja” ovat muurahaiset ja jänikset. Alkuperäiseläimistön säilyttämistä pidetään kuitenkin tärkeänä.Plantaaseilla syntyvä hakejäte kierrätetään takaisin luontoon 10 v. välein ja hyödynnetään metsänkasvatuksessa paikanpäällä. Koska pohjavettä ei käytetä, niin vedenkäyttö ei siis laske pohjaveden pintaa. Plantaaseja hoidetaan viidellä hammasharjalla (= monitoimikone) ma – pe parissa vuorossa ja yhdessä työvuorossa on 15 henkilöä. Palkka on päiväperusteinen + bonus. Hei hetkinen – ihmismäärähän on sama määrä kuin näitä joulupukinmaalaisia;) Plantaasit eivät ole nähneet ihmisten juurikaan loukanneen itseään työssään: Onnettomuuksien ehkäisemiseksi henkilöstö on koulutettu sisäisesti, moottorisahoja ei käytetä ja alueella on turvavälineiden kuten kypärän, suojaliivien yms. käyttöpakko.

Tiesittekö, että on olemassa 700 eri lajia eukalyptusta? Näistä 20 soveltuu kaupalliseen käyttöön. Meillä täällä Bentosin plantaaseilla on eucalyptus brandista ja eucalyptus dunniita.

Hammasharjojen huoltopiste on plantaasien yhteydessä. Suosituimpia harjamerkkejä ovat Joulupukin maassa tehdyt John Deere, Ponsse, Timberjack ja Valtra. Harjojenhoitajat tuntevat Joulupukinmaan asiat hyvin. Perushuollot tehdään paikanpäällä ja suurimmat läheisessä Youngin kaupungissa.

Sitten ihmiset oli kuljetettu plantaasien alkulähteille eli istutuspellolle. Tai pellon viereen. Myös ihmiset syntyvät ja kasvavat pellossa, mutta täällä ei pilkistä yksikään päälaki pellosta, sillä tämähän on eukalyptustaimien yksityispelto. Siisti ja suorarivinen plantaasimetsä tästäkin kasvaa. Miguel UPM kertoi metsän olevan vasta alkuvaiheissa, istutetun huhtikuussa. Taimenistuttajina on naisia + miehiä. Mutta minun tietääkseni näinhän se on kuulemma ihmiselämässäkin, joten paljon on yhteistä ihmisellä ja eukalyptuksella. Taimenistuttajilla on mielenkiintoinen häkkyrä työkoneenaan: Kuin traktorin perään ahdettu vesimylly, jonka päältä kopissa istuen taimet lasketaan maahan käsin. Olen salaa haaveillut pääseväni tuon häkkyrän kyytiin ja istuttamaan taimia: Messevä menopeli ja varmasti meille Sellukattiloille sopiva lämpötila ainakin osan aikaa vuodesta, säästä riippuen. Mutta niin kauan, kuin minulla ei ole nilkkoja tai yleensäkään jalkoja, se ei onnistu: Pukukoodi kun on vähintään pitkät housut ja nauhakengät ja täällä istuttajilla nilkkasuojatkin.

Sellukattiloiden kielellä sana ”kuusi” tarkoittaa eukalyptusta. Me siis laskemme yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, eukalyptus, seitsemän jne. Joulupukinmaalaisilla on havaittu haasteita laskemisessa, joten tässä heille muistisääntö: ”Seis tai menee metsään!” (Esp. numerot 6 eli seis ja 7 eli siete)     

Eukalyptuksen tuoksu on melkein yhtä hyvä kuin sulfiitiin tai sulfaatin. Käyn välillä nuuhkimassa sitä taimitarhallamme. Onneksi nyt on kesä, niin on tuo kulkeminenkin helpompaa: Talvikaudella tiet ovat mutaisia. Paljonkohan minä mahdan nykyään painaa? Kotipihassa on kyllä rekkavaaka…

Tuleminen Sellukattilan kotipihaan on monen rakennuskirpunpoistajan mielestä kuin Vatikaaniin meno. Portilla lasissa odottaville ihmisille lainataan ystävällisesti kuva- ja värityskirjoja. Sitten tulijat menevät katsomaan televisiosta rakennuskirpunpoisto-ohjeita.

”Ihanaa, taas on tullut tuoretta apetta tehdasalueelle”. Ravinto toimii myös Sellukattilan tupakkana: Sitä saa sekä pitkinä tikkuina että puruina (hake). Sellukattilalla on oma lintulauta myös ihmisille. Siinä lukee ISS, mikä vetää ihmisiä puoleensa suuresti ja on ihmisille siis hyvin, hyvin mieluisa kirjainyhdistelmä. Se tulee sanoista: Ihmisten Super Suosikki. Hyvä laitosruoka ma – pe 45 UR$ eli reilun euron.  Apetuksen jälkeen joulupukinmaalaiset kohtasivat muita joulupukinmaalaisiaan, Jussi UPM:n (UPM Fray Bentosin tehtaanjohtaja Jussi Penttilä) ja Marko UPM:n (Marko Sundqvist, projektipäällikkö).

Ruuan jälkeen Sellukattila oli kirjaimellisestikin täynnä biomassaenergiaa. Niinpä se päätti kurkata valvomon monitoreista, että kaikki on ok. Eugenio UPM kertoi tehtaan vedenkierrätysjärjestelmästä, -puhdistuksesta ja testitulosten tulemisesta Kanadasta. Hellekelillä onkin tarpeen juoda vettä riittävästi. Onneksi on kokonainen Uruguay-joki vieressä! Uimista sellukattila ei harrasta, mutta sellua lastaavia laivoja se bongailee mielellään.   

Koska Sellukattila vähän pelkääkin niitä rakennuskirppuja ja haluaa siis riittävästi ihmisiä lähelleen, niin se on iloinen UPM:n Young Talents Programista. Palkkahaitari Fray Bentosin tehtaalla on tehtävästä riippuen 1500 – 5000 U$D/kk (Yhdysvaltain dollari), yölisä 30 %, ylityöt 300 %.

lllemmalla Sellukattila kirjoitti Facebookiin: Kertakaikkiaan upea UPM-päivä näytti näillä joulupukinmaalaisilla olleen.  Sitten se suunnitteli ruokalistaa vuoden aikavälillä: 3,5 miljoonaa kuutiota vuodessa puuta… Yövuoroon siirtyessään se laski lampaiden sijasta tuottamiaan sellutonneja… 1,1 miljoonaa tonnia selluloosaa vuodessa… Ei tullut uni. Lasketaas työntekijät: Suoraan n. 200 ihmistä tehtaalla, kaikki mahdollinen toiminta on ulkoistettu…

Kuu nousi jo etelän ristin viereen naapurisillan ylle. Argentiinan kanssa tapellaan edelleen, mutta onneksi ainoastaan jalkapallossa.

Teksti: Sanna Huuskonen ja Pentti "Que-Pena" Karjalainen

Viikonloppu kuumilla lähteillä

Paysandún kunnallishallinto tarjosi ryhmällemme raskaan edustustyöviikon päätteeksi viikonlopun Guaviyún kuumilla lähteillä. Kuumat lähteet osoittautuivat kuumiksi uima-altaiksi, jotka sijaitsivat hieman kaupungin ulkopuolella lomakylää muistuttavalla alueella. Altaita oli sekä taivasalla, että katetussa tilassa. Veden lämpötila altaissa oli 37-38 `C. Ilman lämpötila tuntui olevan samaa luokkaa. Ihme kyllä altaasta noustua olo tuntui hieman virkeämmältä, tosin vain hetken aikaa. Aurinkovoiteet oli pakattu mukaan ja osa jopa käytti niitä. Palovammoilta ei voitu siis välttyä. Kaikesta huolimatta ryhmämme nautti tehokkaasti.

Alueelta löytyi myös luonnontilainen, kirkas, mutta niukkavetinen joki, josta löytyi hieman raikkaampaa vettä. Kirjoittajaryhmä kävi testaamassa joen ja joutui paarmojen sekä Penan ahdistelemaksi. Tosin vain paarmat purivat.

Päivän grillattuamme lihaa, siis itseämme, olivat illalla vuorossa kasvikset ja hedelmät. Kokoonnuimme perinteisen Uruguaylaisen grillin eli asadon äärelle ja todennäköisesti meillä oli koko Uruguayn ainoa lihaton grilli.

Sunnuntaina huomasimme, että oli yleinen vapaapäivä, sillä altaat täyttyivät paikallisista. Päivä kului edelleen helteisissä tunnelmissa. Illalla palasimme bussilla Paysandúhun ja suuntasimme valtion energiayhtiön työntekijöiden liiton (AUTE) järjestämään grillijuhlaan. Tällä kertaa tarjolla oli lihaa!

Huonomminkin voisi olla.

Teksti: Arja, Katri, Ritva ja Tia

Monikansallisten yritysten liittoyhteistyötä kannattaa vahvistaa

SASKry:llä on parhaillaan menossa hanke monikansallisten yritysten littojen verkottumiseksi. Kyseisen hankkeen kohdemaana on tällä hetkellä lähinnä Brasilia, mutta hankkeessa tavoitellut asiat istuvat hyvin myös Uruguayhin.

Kyseisessä hankkeessa muun muassa kanssa edistetään aktiivisesti tuloksekasta sosiaalidialogia sekä verkotetaan monikansallisten yritysten työntekijöitä ja ammattiliittoja. Hankkeen tarkoituksena on verkottumisen lisäksi naisten ja nuorten osallistumisen edistäminen.

SASK ry:llä on Latinalaisessa Amerikassa myös päättymässä oleva hanke suomalaisten sellujättien ay-oikeuksista. Kyseisen hankkeen tarkoituksena on varmistaa yritysten omien eettisten normien ja työjärjestö ILOn normiston mukaisten työehtojen ja työsuhteiden toteutuminen suomalaisissa kansainvälisesti toimivissa metsäteollisuusyrityksissä ja niiden tytäryhtiöissä. Tähän pyritään toisaalta yrityksen toiminnan ja politiikan objektiivisella arvioinnilla, toisaalta edistämällä työntekijöiden yhteistoimintaa sekä yksittäisten tuotantolaitosten sisällä että samaan konserniin kuuluvien tuotantolaitosten työntekijöiden kesken.

Monikansalliset metsäteollisuuden yritykset ovat laajentaneet reviiriään Latinalaisen Amerikan maihin tavoitellen synergiaetuja lähinnä nopeasti kasvavan kohtuuhintaisen puunsaannin ja vapaakauppa-oikeuksien takia. Palkkakustannukset metsäteollisuudessa ovat Suomessakin vain noin kuusi prosenttia koko kustannusrakenteesta, joten tällä kilpaillulla alalla kysymys suomalaisen työn tuottavuudesta on populistista huuhaata.

Vierailumme UPM:n Fray Bentosin tehtaaseen antoi kävijöilleen kuvan siitä, että kyseisen työpaikan asiat ovat hyvässä kunnossa. Näin asian laita ei suinkaan ole Uruguayn jokaisessa paperi- ja sellualan yrityksessä. On siis perusteltua tavoitella, että verkottuminen tuottaa hedelmää.  

Kuuma päivä töissä 28.11.2012

Tänään oli ensimmäinen oikea maalauspäivä, lämmintä yli kolmekymmentä astetta. Ei kun projekti käyntiin. Alku oli hankalaa, kun ei oikein tiennyt, kuka mitäkin tekee, mutta lopulta homma rupesi sujumaan ja urakka tuntui suorastaan kivalta, vaikka kuumuus haittasikin. Jukka kertoi päättömiä vitsejä ja muu porukka vaan maalasi. Maalia oli 40 litraa, mutta lopulta se lisääntyi ainakin ”viidellä litralla joukkueen hikoilun ansiosta”. Onneksi vesilaitoksen työntekijät kävi tuomassa meille vettä. Iltapäivällä projekti oli jo niin pitkällä että lopetettiin työt neljän aikaan. Seuraavallekin päivälle jäi muutama katonrajassa oleva kohta ja paikkamaalauksia sekä loppusiivous.

Illalla oli halukkaille mahdollisuus tulla metalliliiton aluekokoukseen. Siellä meidät otettiin hyvin vastaan. Meille oli alkuun varattu hieman aikaa kertoa Suomen metallin käytännöistä, sen jälkeen ihmiset rupesi kyselemään tosi innokkaasti lisää. Tunnelma oli hyvin rento, aivan kuin oltaisi tuttuja vuosien takaa. Kokouksen aiheena oli yhden lähihuoltoaseman naistyöntekijän laiton irtisanominen. Taustalla oli hänen aktiivinen toimintansa liitossa ja uusi omistaja halusi myös tehdä ”nuorennusleikkauksen”. Huoltoasema halusi oikeuksistaan kiinni pitävästä naisesta eroon. Kokouksesta oli aistittavissa aivan selvästi, että liitto oli halukas lakkoilemaan hänen puolestaan, jotta hän saisi oikeudenmukaisen kohtelun. Samat ongelmat ympäri maailman näyttää olevan.

Teksti: Kristiina ja Olli E. Kokkonen

Kuuman urakan loppu 29.11.2011

Tänäänkin mittari näyttää moninkertaisesti plusasteita, mutta töihin on mentävä ja urakka loppuun saatettava. Onneksi PIT-CNT.n lakinainen Claudia Moroy saapui pienellä Fiatilla hotellille ja otti ”los viejos” kyytiin. Claudia on noin neljä vuotta hoitanut ammattiyhdistysväen lakiasioita. Työkohteessa tehtiin loppumaalaus ja urakka oli siivousta vaille valmis. Lattia porukalla hinkattiin ja ”kylmällä vedellä” huuhdottiin. Pyyheliinat ja liinat auringossa lennossa kuivuivat. Huonekalut putsattiin ja sisälle uusittuihin tiloihin kannettiin. Kas näin valmista tuli.

Lounaaksi söimme ñoquis -nimistä pastaa tomaattikastikkeella. Ruoka, jota syödään aina kuukauden 29. päivä, Aterian ajaksi laitetaan seteli lautasen alle ja toivotaan että se toisi lisää rahaa.

Paylanan suljetun tehtaan työntekijöiden teltalla käytiin tervehdyskäynnillä ja toivottelimme heille onnea ja menestystä taistossa pankkia vastaan.

Matkalla hotellille poikkesimme paikallisessa pubissa, jossa irtaimisto oli ”long time ago”-tyyliä, mm. ”Che ” seinällä ihailtavana ja maan juomat hyvältä maistuivat.

Teksti: Kristiina ja Olli E. Kokkonen

Keskiviikko 30.11.2011: Viileää säätä ja kylmiä väreitä

Heräsimme marraskuun viimeiseen aamuun jokseenkin helpottuneena: aamuöisen ukkosen jälkeen oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, ja lämpötila oli pudonnut alle kahdenkymmenen. Aurinko kuitenkin paistoi taas, ja reippaina valmistauduimme muuttoon. Lähtö tapahtuikin heti aamiaisen jälkeen, ja näyttävällä tavalla: Paysandun kaupunki oli järjestänyt meile kiertoajelun, ja ihastuksesta hihkuen nousimme tavaroinemme vuosimallin 1967 hilpeään Mercedes (Benz) -bussiin. Dramaattista tai erityisen suurenmoista nähtävää ei ollut tarjolla, mutta oli mukava nähdä jokaisen puhkikävelemän keskustan lisäksi myös laitakaupungin oloja. Reitti päättyi omnibussiterminaaliin, jonne jätimme pakaasimme säilytykseen, ja hajaannuimme tahoillemme odottamaan iltapäiväistä kaupungista poistumista. Kukin kiittelimme onneamme säiden suhteen. Kirkkaasta auringosta huolimatta lämpötila ei kohonnut paljoa yli 20:en, eikä teini-ikäiseen Mercedesin(kaupunki)-bussiin tarvinnut nousta suuremmin nuhjaantuneena.

Haikeaa oli jättää hyvästit koko Paysandussa viettämämme ajan isäntänämme, oppaanamme ja ilonamme olleelle ”Suuri Sydän” -Marcellolle ja hänen hurmaavalle perheelleen, sekä myöskin meitä hyysänneelle Claudialle, jotka kaikki olivat meitä tulleet matkaan saattelemaan. Muchos, muchos gracias, Marcello y Claudia. Muy, muy encantado!

Saapuessame Mercedesiin iltaseitsemän paikkeilla, pari puuduttavaa tuntia bussissa vietettyämme, nousi autosta pöllähtänyt joukko suomalaisia. Matkalla torkahdellut ryhmä heräsi lähes autiolla linja-autoasemalla illan jo viilentyessä, ja aamun raikas tuuli oli muuttanut luonnettaan lähes koleaksi, saaden porukan kaivamaan takkeja ylleen. Hetken hämmentyneen alakulon jälkeen suupielet kuitenkin lähtivät noususuhdanteeseen, kun paikalle pöristeli sympaattisuudeltaan ja ikäluokaltaan aamuista kyyditsijäämme vastaava Mersubussi! Paikallinen paperiliiton osasto CPM oli mobilisoinut kimppakyytivälineensä viemään meidät majataloomme!

Hotel Colon (nimi, jonka lääketieteellisiä konnotaatioita jo alettiin ihmetellä, mutta katsottiin parhaaksi unohtaa ajatus alkuunsa) oli vähän paluuta normaalielämään edellisen majoituksen jälkeen. Paysandun kodikas, sisäpihapuutarhalla hemmotteleva pieni perheyritys Hotel Jardín oli totuttanut brigan niin leppoisaan oloon, että ”tavallinen” - vaikkakin meille vähintäänkin riittävä - majoitus tuntui lähes ankealta. Poispilatut turistit!

Hetken saimme asettua uuteen kotiimme, kun oli jo aika lähteä (tietenkin) grillijuhliin. Pienipintaremonttikohteessamme CPM:n tiloissa on (tietenkin) asada, ja sitä jo kutsuja varten lämmitettiin. Iltakymmen ei ollut aikuiselle, muutosta uupuneelle seurueellemme sosiaalisesa mielessä otollisinta aikaa, mutta tuliterien isäntiemme kutsusta ei toki sopinut kieltäytyä, ja talsimme edustustehtäväämme epämääräisenä muodostelmana ruoto suorana.

Perillä saimme jo toisen kerran saman illan aikana odottamatonta ilahdutusta: paperimiesten toimisto on viime vuosisadan alkupuolelta oleva komea (joskin rapistumaan päin oleva) kivitalo korkeine huoneineen, komeine ovineen ja koristeelisine lattioineen. Samoissa tiloissa toimii myös kaikille avoin baari autenttisine asiakaskuntineen, ja solidaarisuuden nimissä oli luonnollisesti myös tätä paperin osaston pyörittämää liiketoimintaa tuettava. Tämän miellyttävän puuhan parissa olosuhteisiin tutustuessamme alkoi jo pikkuhiljaa tuntua kotoisalta.

Olimme kyllä tullessamme huomanneet viereisessä salissa hengaavan miesryhmän, mutta kaiken muun hämmingin keskellä he olivat jääneet sen kummemmin noteeraamatta. Tilanne muuttui täysin, kun tuosta joukosta yhtäkkiä kajahti komea laulu. Kävi ilmi, että kyseessä oli murga-ryhmä (seitsemän laulajaa, kaksi perkussionistia ja kitaristi) harjoittelemassa esityksensä lauluja ensi vuoden carnivalia varten. Kylmät väreet kulkivat kehon läpi vahvojen miesäänten laulaessa parhaimmillaan viisiäänistä laulua suurella tunteella ja vakaumuksella, vieraiden istuessa hiljaa lattialle ja kuunnellessa todella vaikuttavaa esitystä hievahtamatta, suut ymmyrkäisinä. Lieneekö Suomessa kuultu moista sitten Agit Propin, ja täällä tämä on elävää kansankulttuuria: tämäkin ”kuoro” on vain yksi Mercedesin harrastajaporukka. Varmasti (allekirjoittaneelle) matkan tähän asti vaikuttavin kokemus!

Laulun loputtua oli taas vuorossa paluu arkeen. Vierailun virallista osuutta varten keräännyimme murgasta hiljenneeseen saliin isäntiemme kanssa suureen rinkiin, protokollan sisältäessä jo rutiiniksi tulleen vierastyöläisten lyhyen esittelykierroksen, jonka jälkeen isännät esittelivät itsensä sekä ammattiosastonsa ja sen toimintaa. Nälkäisimmiltä ja väsyneimmiltä gringoilta saattoi jo tulla jotain sinällään mielenkiintoista tietoa toisesta korvasta ulos, mutta sitten onneksi päästiin ruokapöydän ääreen. Tälläkään kertaa ei (täydellisesti grillattu) nauta, kana ja makkara tai maukas ja lihaisa tomaatti loppunut kesken...

Antoisa ateria alkoi olla retkueellemme lopullinen unihiekka, ja vähitellen hotellin vuode veti ihmisiä puoleensa. Porukan harventuessa päästiin kuitenkin henkilökohtaisempiin kontakteihin ja mielipiteiden vaihtoon työoloista, ympäristöasioista ja sosiaalisista oloista. Kovin mielenkiintoista asiaa ja mukavia ihmisiä, mutta senkin kivan oli loputtava kun oltiin jo jonkin matkaa torstain puolella. Välillämme vallinneen yhteisymmärryksen kanssa olikin mukava laskea levolle.

Centro de Papeleros de Mercedes - CPM

CPM on nimensä mukaisesti Mercedesläisten paperityöntekijöiden ammattiosasto. Vielä tarkemmin, yleisesti Uruguayssa olevan käytännön mukaisesti, se on paikallisen paperitehtaan (Pamer) työntekijöiden järjestö, toimien kansallisen paperiliiton jäsenenä ja osana. Pamer valmistaa kierrätyspaperia ja -kartonkia; sillä on n. 320 työntekijää, joista 250 työskentelee tuotannossa, ja heistä 200 on järjestäytyneitä eli CPM:n jäseniä. Tehdas on perustettu 1939, amattiosasto -44. Nykyiset toimitilat paperimiehet ostivat käyttöönsä vuonna -67, ja nämä mainiot ihmiset antavat tiloja myös esim. asunto-osuuskuntien, toisten ammattiosastojen ja murgan harrastajien käyttöön – ilman korvausta! Lisäksi he kertoivat muutenkin pyrkivänsä muistamaan myös muiden pienipalkkaisten ja vähävaraisten asioiden puolesta taistelemisen, eikä vain omasta hyvästä huolehtimisen. Solidarite!

Uruguayn paperiliitolla FOPCUlla on kahdeksan ammattiosastoa – yksi per paperitehdas (kahdeksasta tehtaasta vain kaksi on uruguaylaisomistuksessa). Niistä kuusi sijaitsee suur-Montevideon alueella; muut kaksi ovat UPM Fray Bentosissa ja Pamer täällä. Kuulimme juuri Pamerin työntekijöiden olevan alan huonoimmin palkattuja Uruguayssa – tehtaan johdossa vaikuttaa vielä yksi vahva, vanhan ajan riistoporvaripatruuna, joka ei ole juuri joustanut palkoissa työtaistelutoimistakaan huolimatta. Kaikkea ei muista tilaisuuden tullen kysyä, ja toisaalta vastaukset luonnollisesti hiukan vaihtelevat vastaajasta riippuen, mutta suuntaa antavina lukuina: yleinen minimipalkka maassa on 6000UR$/kk (jonka ei lasketa riittävän minimitoimeentuloon...), Pamerlaisten keskitulo n. 8750$. Meitä kuitenkin muistutettiin vuodesta 2005 vallassa olleen vasemmistohallituksen saaneen yleisesti paljon aikaan työläisten olojen parantamisessa, mm. kolmikantasopimusjärjestelmän, yleissopimukset, parantuneet palkat ja mahdollisuuden osallistua ay-toimintaan työajalla (esim. Pamerilla 11-henkinen liiton edustajisto, joka saa käyttää keskenään sopimalla tavalla 23 työpäivää kuukaudessa ay-asioiden hoitamiseen – päätoimista luottamusmiestä ei kuitenkaan ole). Asiat siis eivät ole ollenkaan toivottomalla tolalla, mutta työsarkaa vielä riittää.

Teksti: Kimmo

Torstai 1.12.2011: Alkutekijöistä eteenpäin

Vuoden viimeisen kuukauden alkamisesta huolimatta ei voi sanoa tunnelman olleen jouluisen: on vaikea yhdistää talvista juhlatunnelmaa keliin, jossa aamulla ei ihan ole T-paitasillaan mukavan lämmin. Päivällä pilvettömältä taivaalta paistava aurinko toki nostaa lämpötilan mukaviin lukemiin, ja ennusteet lupaavat päivä päivältä kohti 30:a hilautuvia lukuja.

Olimme sopineet hieman myöhäisemmän aloitusajan työlle saadaksemme vähän lisää aikaa edellisestä, myöhään menneestä illasta toipumiseen. Kymmenen maissa aloitimme työmaalla lähinnä kartoittamalla tehtävän työn laajuuden, tarvittavat työvälineet ja materiaalit. Koska kaikki edelliseen kohteeseen hankitut välineet oli myös jätetty sinne, oli edessä matka rautakauppaan isoille ostoksille. Osan joutuessa shoppailemaan, saivat muut jäädä aloittelemaan töitä raivaamalla työaluetta, valmistelemalla työtasoja, pintoja putsaamalla jne. Koska tietenkin oli myös sosiaalisia tapahtumia ja palavereja sekä lounastauko tessin mukaisesti pidettävä (ja vähän ehkä myös vielä väsytti...), päätimme työpäivän lähinnä valmiusasemiin edenneenä, vakaana päätöksenä palata asiaan seuraavana aamuna tulosvastuullisena ja tehokkuutta puhkuen!

(Päivällä valittu lomakomitea kyllä uhrasi vielä iltaansakin yhteisen hyvän eteen, selvittäen reittejä ja aikatauluja, hotelleja ja hintoja porukan lomamatkaa varten. Hyvä he!)

Teksti: Kimmo

Perjantai 2.12: Kittausta ja hiontaa

Aamun koittaessa pääsee talkooporukkamme töihin. Arvioidaan urakan suuruus, tarkoituksena on maalata kaksi huonetta Paperityöläisten kokoontumistiloissa, maalattava ala mitataan: 150 m2 seinää, ehkä kattoa lisäksi. Kittiä ostettiin ensin 2 kg, se riitti tunnin kittauksiin, sitten ostettiin 4 kg lisää, sillä selvittiin pari tuntia. Ei riitä, ostettiin kerralla 30 kg kittiä, se riittää ja saattaa jäädä vähän ylikin. Kolot katosivat, huomenna pästään maalaamaan. Jarin johdolla keittiöryhmä teki kattilallisen makkarasoppaa, hyvää! Illalla käymme kiertoajelulla kaupungissa. Eläintarhassa tulee surullinen olo, häkit ovat kovin pieniä, tekisi mieli avata ovet ja päästää eläimet vapauteen.

Miksi minä olen täällä Uruguayssa SASKin porukassa? Moni porukassamme on ammattiyhdistysaktiivi ja kiinnostus SASKin talkoomatkaan tulee ehkä sitä kautta.Osa ehkä on kiinnostunut nimenomaan Uruguaysta.Syitä matkallelähtöön voi olla monenlaisia. Minä olen TEHYläinen mutta en aktiivijäsen. Olen tehnyt useita talkootyömatkoja eripuolille maailmaa, Thaimaa, Indonesia, Siperia, Kuuba. Ajatukseni on että voin tehdä jotain konkreettista käsilläni kun olen lomalla, rakentaa, korjata, raivata. Tykkään tällaisista asioista.En omista autoa, taloa tai kesämökkiä, vapaaehtoistyöstä olen löytänyt tavan käyttää käsiäni. Toki myös kehittyvien maiden tukeminen omalla pienellä työpanoksellani, osallistumalla on mielessäni. Talkoomatkoista olen löytänyt itselleni sopivan lomamuodon, matkailua, toimintaa ja osallistumista yhdessä paketissa. Nautin olostani täällä, mutta samalla mietin jo minne lähden seuraaviin talkoisiin.

Teksti: Timo Ilmen

Lauantai 3.12: Ensimmäinen maalauspäivä

Eilen hommattiin maalit, saliin vaaleanpunaista ja eteistilaan vaaleansinistä. Joogaporukka vetää aamuharjoituksen sisäpihalla (Paysandun hotellin upea sisäpuutarha oli paljon kivempi paikka aamujoogalle), muut aloittavat pohjamaalauksen. Vähän kittaustakin on vielä tehtävä. Kaikille löytyy työkaluja, joku vetää pensselillä reunoihin maalia, joku käyttää telaa ja pari pitkävartista telaakin on käytössä. Sali tulee lähes kokonaan pohjamaalattua, myös osa eteisestä. Myös lattiaa, varpaita ja vaatteita maalattiin enemmän tai vähemmän. Illalla lähdemme kunnan omistamaan lomakylään viikonlopun viettoon. Ohjelmassa illalla on, yllätys yllätys: grillausta. Tällä kertaa ravintolavariantti eli grilli on ulkona ja me syömme ravintolassa grillilihaa ja-makkaraa.

Miten talkooporukka viettää vapaa-aikaansa, ohjelmoimatonta aikaa? Minä teen 1-3 tunnin kävelylenkkejä ja käyn uimassa, samaa tekevät kyllä muutkin. Jukka ja Arja lenkkeilevät. Shoppausta tehdään ja kutomista/virkkausta urugualaisista langoista. Lueskellaan, kierrellään kaupunkia, tutustutaan uusiin ihmisiin. Ruokaillaan illalla eri ravintoloissa ympäri kaupunkia. Päivät/illat kuluvat nopeasti. Huomiseksi sunnittelemme kanoottiretkeä joelle.

Teksti: Timo Ilmen

Sunnuntai 4.12.2011 ’lepopäivä’

Palmar – Mercedes – ohutta yläpilveä, lämpötila päivää kohden jotakin + 25 – 30 ja ylikin , liikaa kuitenkin suomalaiselle tähän vuodenaikaan, mikä se sitten onkaan.

Olimme retkellä Palmarin lomakylässä Rio Negro- joen suuren patoaltaan äärellä. Ei saatu hotellihuoneita, mutta pääsimme mökkeihin, ja yö ainakin meikäläiseltä sujui juohevasti: ei tipahtanut isotorakka naamalle. Vedestäkin oli pulaa aamutoimissa, mutta maitokahvi- ja korppuaamiaisella tunnelma koheni silmin ja korvin nähtävästi ja kuultavasti. Pena aikoi altaalle uimaan, mutta portit olivat lujassa säpissä. Pettymys minullekin: olin suunnittelut samaa. Kuulemma asiat olivat hieman toisin kuin isännät olivat suunnitelleet, mutta matkoilla tapahtuu, ja maisemia kelpasi katsella, vaikka keinojärvestä olikin kyse.

Seurasi matkan päänähtävyys: paikalliseen vesivoimalaitokseen tutustuminen. Voimalalla on nimikin, joka viittaa jotenkin itsenäisyyteen tai perustuslakin tai jotakin sinne päin. Laitos on mahtava teräsbetonikolossi, kuten tuollaiset tapaavat olla. Voimalaa esitteli yksityiskohtaisesti laitoksen insinööri, jonka jotkin erikoistermit menivät ansiokkaalta tulkiltammekin ohitse. No, joka tapauksessa Rio Negro-joessa on kolme suurta vesivoimalaa (eli myös patoallasta), joista käymämme on alin. Voimalat kuuluvat valtiolliselle UTE- energiayhtiölle. Vierailukohteemme on rakennettu vuosina 1977 – 81, joten kuluneena vuonna on vietetty 30-vuotisjuhlia. Laitosta oli rakentamassa 5000 työntekijää ja oheen syntyi kylä, jossa on nykyään noin 500 asukasta.

Ryhmämme vietiin hisseillä valtavaan konehalliin jossa kolme GE: n generaattoria jauhaa vedestä sähköä. Putouskorkeutta voimalaitoksella on hieman runsaat 27 metriä, ja kokonaisteho on 333 MW. Patoaltaan säännöstelykorkeus on noin 6,5 metriä. Menimme vielä alempiin kerroksiin tutustumaan turbiineihin, jotka näyttivät olevan Kaplan-tyyppisiä, läpimitaltaan noin viisimetrisiä potkurintapaisia laitteita. Ne taas olivat ranskalaista valmistetta. Kaiken kaikkiaan käynnistä konehallissa jäi mieleen korviin käyvä melu, joka generaattorin kotelon sisällä yltyi ylimpiin mittoihin. En ole ennen voimalan konehallissa käynytkään saati sitten generaattorissa. Lopuksi konehallissa meille esiteltiin diesel-varavoimajärjestelmää.

Pääsimme vielä tutustumaan ylemmissä kerroksissa voimalan pienoismalliin ja poikkileikkaukuviin laitoksen rakenteesta ja rakennusvaiheista. Lopuksi oli vuorossa kaikkein pyhin eli päävalvomo, josta voidaan seurata Rio Negro-joen kaikkien laitosten toimintaa. Suuri huone oli täynnään erilaisia mittareita ja säätimiä, joiden tuntemus jääköön asiantuntijoiden varaan. Olen sitä mieltä, että yksityiskohtia ei kannata enempää kerrata, päasia on, etta voimalat toimivat ja tuottavat sähköä. Uskon, että uruguaylaiset ovat samaa mieltä.

Kävimme vielä padolla, josta avautui alavirtaan jyhkeä maisema. Joen uomaa ja kuivillaan olevia kivikkoja näkyi kauas. Padon alapuolisessa altaassa uiskenteli kaloja ja kilpikonnia. Padolta katsellessa hahmottui myös, miten valtava veden vaihtelu joessa on. Korkealla olevat sähköpylväiden jalustat olivat kuulemma jääneet veden alle. Asian tajuaa vasta paikan päällä. Tulva-asia esiteltiin aulan valokuvanäyttelyssä kuvin vuoden 2007 vedenpaisumuksesta. Tällä maankolkalla voi sataa lyhyessä ajassakin huikeita määriä.

Lähtö takaisin Mercedekseen noin klo 12.20 ja suunnilleen tunnin ajomatkan jälkeen olimme tutussa turvallisessa hotellissa: vettä tuli ja suihku pelasi. Alkoi oikea sunnuntai: porukka sai vaihtaa vapaalle. Tarkemmin ajatellen taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeaa vapaa-aikaa oli melkeinpä puoli päivää.

Siitä miten kukakin ajan käytti, voisi yrittää tehdä sosiologista selvitystä eli nelikenttää joukkion koostumuksesta. Ajan puutteen vuoksi on kuitenkin tyydyttävä muutamaan hajahuomioon, ja johtopäätösten teko jääköön lukijalle.

Joukkion tällä erää urheilullisin osio (siltä ainakin tuntuu) eli Arja, Jukka , Kimmo ja Timo, lähti kiusaamaan itseään joulukuun helteessä melomalla Mustaa Jokea jonnekin kilometrien päähän Arenas del Oro- nimiseen paikkaan. Oli ollut kuuleman mukaan mahtavaa: hiekkarantaa (joessa ei muuta näytä olevankaan kuin hiekkaa- veden lisäksi) ja toki maisemia, tunnelmaa. Tästä retkestä löytynee yksityskohtaisempaakin kuvausta osanottajan/jien toimesta. Uskon kyllä, että ihan nasta juttu.

Osa väestä otti levon kannalta eli vietti päivää puistoissa ja uimarannalla. Patikoin itsekin Satamasaareen ja tarkkailin paikallisten rantaelämää. Väkisinkin johtui miettimään, miltä tällainen päinvastainen elämä tuntuisi: joulu helteinen keskikesän juhla ja keskitalvi kesäkuussa. Paikalliset pitävät asiain järjestystä ihan luonnollisena, siltä ainakin näyttää.

Muuten patikoidessani pääsin todistamaan autokolaria uruguaylaiseen tapaan ihan kohdalla. Uruguaylainen lady peruutti katumaasturinsa kylmän rauhallisesti pikkusitikan nokalle. Matsi oli varsin epätasainen: sitikan nokka rutussa ja maasturi ei ollut moksiskaan. Olittepa saaneet nähdä sitikan pariskunnan ilmeet autojätin vyöryessä päälle. He seurasivat kuin ulkopuolisina hidastettua elokuvaa. No, paikalle kutsuttiin poliisi, selvittelyt alkoivat. Juttua puitiin vielä saarelta palatessani melkoisen tovin jälkeen. Taitavat olla perusteellisia nämä uruguaylaiset tämä tyyppisissä välikohtauksissa. Muuten mitään suurempaa mielenkuohua en ollut havaitsevinani.

Ja sitten vielä päivän pääasia, jota monet talkooryhmästämmekin seurasivat. Tietenkin oli kysymys jalkapallosta: kansallisen tason liigamestaaruudesta kai oli kysymys. Vastakkain olivat joukkueet National ja Liverpool näin olen ymmärtänyt. National voitti päätellen siitä, että Nationalin juhlittiin. Meteli oli kova, autoja ja mopoja, lippujen liehutusta ja torvien toitotusta. Sunnuntai 4.12. kallistui lopuilleen näin mahtavissa tunnelmissa. Videonpätkä Nationalin mestaruuden varmistumisjuhlinnasta: http://www.youtube.com/user/klyyvar55?blend=21&ob=5#p/u/2/YK-nwBjbN9E

Ja vielä Ritva kertoi seikkailleensa yön hämyssä ja päätyneensä työväentalon tapaisen hallin ovelle. Siellä oli menossa jonkin sortin flamenco-esitys. Tästäkin pienehköstä kaupungista nimeltä Mercedes voi löytää kultturia, jolla on vanhat juuret Euroopassa.

Teksti: Tapio

Kun joulumuori kouluun meni

Joulumuorilla tonttuineen oli ilo ja kunnia tutustua suomalaista alakoulua lähinnä vastaavaan paikalliseen kouluun, Mercedeksen koulu nro 24:ään. Joulumuoria oli hieman askarruttanut, miten lapset kaukaisen maan punanuttuun mahtaisivat suhtautua. Eivät kyllä turhia aristelleet! Joulupukki luonnollisestikaan ei ollut matkassa: Hänellä on kiireitä lahjatehtaan sesongin parissa. Korostettakoon myös, että kotona Korvatunturilla ei käytetä lapsityövoimaa.

Kouluvierailulle Savukosken väki vei tuliaisiksi Kristiina-tontun käsitöitä: Kyniä, joissa kirjaimet JHL (eli Julkisten ja hyvinvointialojen liitto). Kovin olivat mieluisia niin lapsukaisille kuin opettajillekin. Kynät suorastaan revittiin Joulumuorin käsistä, eli sikäli kynien jako ei mennyt ihan niin, kuin Joulumuori oli ajatellut ja Joulumuorilla oli hetkellisesti hieman epämukavat oltavat. Vierailun jatkuminen edellyttikin Joulumuorin poistumista paikalta. No, tärkeintä koulussa on tietenkin lasten etu, ja sekin helpotti Joulumuoria, että lapset eivät ainakaan häntä pelästyneet.

Opettajat ja oppilaat olivat valmistautuneet suomalaisten vierailuun esimerkillisen hyvin. Oppilailla oli hyviä kysymyksiä Suomesta. Esim. kuudesluokkalainen tyttö kysyi, että mikä on suomalaisen työläisen suhde uruguaylaiseen työläiseen? Kotitöitä oli tehty: Joulumuori luki satunnaisia Suomeen liittyviä kirjoituksia vihkoista. Liitutaulu oli täynnä tärkeitä asioita: Oli vertailua UPM:stä ja Pamerista ja faktatietoa Suomesta. Yhden asian Joulumuori lisäsi: Sen, että Suomen tasavallan presidentti on Tarja Halonen (ja että hän on nainen).

Pienempien luokassa opeteltiin asioimaan itsenäisesti kioskilla: On tärkeää, että saa rahasta takaisin oikein. Yhdellä luokalla puolestaan on lemmikkihamsteri, Susi nimeltään. Joulumuorillakin on ollut hamsteri pienenä.

Uruguayssa käytetään koulupukua. Samanlainen ”La tunica blanca” eli ”Valkoinen tunika” on myös opettajilla. (Yläkouluikäisillä murrosikä näkyy puvuissa jossain määrin: Olemme nähneet ainakin yhden tussikirjoitetun tunikan.) Koulutus, kouluruoka ja syystäkin kansallinen ylpeydenaihe, valkovihreä koululaisläppäri (pieni, mutta suhteellisen painava kannettava tietokone) kustannetaan verovaroin, mutta koulupukua ei.

Ainakaan Mercedeksen koulussa nro 24 ei ole järjestettyjä koulukyytejä, edes koulun ainoalla pyörätuolia käyttävällä oppilaalla. Pyörätuolia tarvitsevalle on järjestetty oma wc ja koulurakennus on yksitasoinen, joten rakennus ja piha on melko esteetön. Erityisiä vammaisten kouluja on Montevideossa ja Mercedeksen lähellä Fray Bentosissa.

Opettajien mukaan isompia kurinpito-ongelmia ei juurikaan ole. Joulumuori kokemansa perusteella on asiasta eri mieltä! Isompien kaupunkien kouluissa ongelmia on luonnollisestikin(?!) enemmän. Rangaistuksena kurittomuudesta voidaan esim. estää välitunnille pääsy, mikä on aika iso asia paikallisessa kulttuurissa, jossa sosiaalisten suhteiden merkitys on tärkeää.

Uruguayssa koulunkäynti kestää periaatteessa yhtä kauan kuin Suomessa: Primäärikoulu 2 + 6 vuotta + lyseo 6 vuotta (keskiaste, vrt. ”puolimuinainen” Suomen oppikoulu, lukio). Oppilaista 90 % jatkaa lyseoon, mutta siellä opiskelua myös keskeytetään, esim. perhetilanteesta riippuen.

Luokanopettajakoulutus Uruguayssa kestää neljä vuotta. Pienten lasten opettamisen erikoistumisopinnot kestävät kaksi vuotta kauemmin. Opettajista monet opettavat varsinaisen päivätyön lisäksi myös iltaisin muualla, koska kokevat, että pelkkä luokanopettajan palkka ei muuten riitä elämiseen.

Tyypillinen koulupäivä koostuu aamupalasta, aamutunneista, lounas- ja siesta-ajasta sekä kevyemmistä, kerhomaisistakin iltapäivän tunneista, jotka saattavat jatkua jopa n. klo 17 asti. Lounas syödään mahdollisuuksien mukaan kotona, mutta esim. pienituloisten tai töissä siihen aikaan kauempana olevien vanhempien lapsille se on mahdollista nauttia koulussa ja ateria on siis maksuton. Tosin monille vanhemmista, etenkin naisista, työpäivän keskeyttäminen ja lasten hakeminen kotiin lounaalle on myös luontevaa ja mieluisaa. Mutta miten mahtaa moinen vaikuttaa naisten työllistämiseen ns. elintason kohentamiseen (varsinkin tilanteessa, jolloin olisi syytä päästä kotioloista pois)?

Koululaisten aamupalalla tarjotaan kahvia – jopa tarhaikäisille - ja jotain makeaa peruspullaa. Joulumuorikin on nauttinut kahvia tarhaikäisestä pitäen. Ai että pullamosso on hyvää! Joulumuori muistaa myös äitinsä ketoneen, miten tämä (äiti siis) taaperoikäisenä on kuppi ojossa pyytänyt kahvia: ”Paapia!”

Teksti: Sanna Huuskonen

Vierailu Pamerin paperitehtaalla

Pamer on 175-vuotias yksityisomisteinen pieni paperitehdas Mercedeksessä. Yrityksellä on täällä enää pehmopaperi- ja kartonkituotanto. Nämä osastot työllistävät 320 henkilöä. Hallinto ja myynti on Montevideossa, siellä töissä n. 20 henkeä. Sellunvalmistus on lakkautettu nelisen vuotta sitten, eikä kuulemma liity UPM:n Fray Bentosin tehtaaseen mitenkään, vaan mäntykuituidun käyttöön.

Tuotannosta 80 % on pahvilaatikoita. Kartonkipuoli on tehtaan ns. uudessa osassa ja näyttää hyväkuntoiselta ja suhteellisen modernilta sekä melko turvalliselta. Uudella puolella on myös laatikoiden graafinen suunnittelu, joten tehdas pystyy tuottamaan kartonkipakkaukset asiakkaan haluamin pakkausmerkinnöin loppuun asti. Tältä osin tehdas on nykyaikainen ja periaatteessa kilpailukykyinen.

Kartonkitehdas tuottaa 30000 tonnia/kk. (Uruguayn kokonaisvuosituotanto 30 milj. tonnia). Nyt joulukuussa paikalliset pitävät kesälomaa: Tehdaskin on huoltotauolla.

Tehtaan pehmopaperipuoli, ns. vanha puoli, on lohdutonta katsottavaa. Koneet ovat kuin huonosti hoidetusta museosta. Olen itsekin työskennellyt pehmopaperitehtaalla 20 v. sitten (tosin myyntiosastolla), ja sen aikaiset Suomessa käytetyt koneet ovat modernimpia kuin nämä. Paljon vakavia työturvallisuuspuutteita, mm. paljon kiinni jämähtänyttä paperikuitua kaiteissa ja koneissakin. Reikiä lattioissa, ihmisenmentäviä ja pienempiä. Korkealta putoamisvaaran paikkoja useita. Kompastumisvaara rappusten yläpäässä ja kapeat portaat. Turvallisuussyistä vierailijoilla ei pitäisi saada olla mitään käsilaukun tapaisia ulokkeita täällä. Huono valaistus. Kaiteet todellakin muistuttavat lähinnä kananmunakennojen röpelöistä pintaa. Melkoinen palovaara! Ja näissä olosuhteissa pitää ihmisten liikkua jatkuvasti tehdessään töitä! Hätäsuihkut kyllä löytyy, ensiaputarvikkeita ei näkynyt, ja tulipalon sattuessa kaksikerroksisen vanhan puolen yläkerrasta on vaikeaa tulla turvallisesti ja nopeasti alas. Mutta koska Pamerin osuus Uruguayn pehmopaperituotannosta on vain 8 % ja omistaja varsin iäkäs herra jo, niin motivaatiota pehmopaperipuoleen panostamiseen ei ole. Pamerin laitteet siis ovat museokamaa, joilla voi tehdä vain karkeampaa laitosvessapaperia, joten kilpailukykyä ei ole. Ihan suoraan sanottuna: Jos itse olisimme tuolla auringonlaskun pehmopaperipuolella töissä, ja kun naapurikaupungissa on UPM viisinkertaisine palkkoineen ja turvallisine työympäristöineen, niin sinne hakeutuisimme töihin. Mikä tosin on helpommin sanottu kuin tehty ja varmasti tuoltakin on moni sinne lähtenyt ja lähteekin. Mutta se ratkaisee vain yksittäisten ihmisten ongelmia. Miten saadaan jäljelle jääville inhimilliset työolot ja mistä? Myös meikäläisittäin lähinnä pääluottamusmiestä/paikallisyhdistyksen puheenjohtajaa vastaava henkilö työskentelee tehtaan vanhalla puolella, ja vähän tuli sellainen mielikuva, että ”patruuna” (no tämä tehtaan omistaja ei kyllä kouluja kenellekään taida perustaa) tahtoo pitää ay-aktiivit mieluummin vähän kehnommissa työoloissa. Mainittakoon muuten tähän, että minä en ole matkaryhmämme se kaikkein punaisin – joten jos yrittäjäelämääkin kokenut sanoo näin – kuten myös tehtaan työntekijät, niin asiat on siten, että ihmisiä on oikeasti vaarassa, ja asioita pitää muuttaa paremmiksi.

Sellu siis pitää ostaa ulkopuolelta: 80 % Uruguaysta ja 20 % tuontitavaraa. Kokonaismäärä on 30000 tonnia. Tehdas käyttää paljon kierrätyskartonkia. Siitä 80 % tulee Montevideosta. Uruguay myös vie kierrätyspaperia muualle Etelä-Amerikkaan. Pamerilla lajitellaan kaikki, mistä tehtaalle hyötyä saadaan: Muovi, metalli, puu. Turisteille kierrätys näkyy lähinnä hevoskärryillä liikkuvien pahvinkerääjien toimintana.

Pamerin vanhallakin puolella oli nyt huoltotauko. Ja tauko huollossakin näemmä. Tuote-esimerkkinä näimme 2 m leveää 90-grammaista taivaansinistä ”silkkipaperia”: Toinen puoli oli hivenen kiiltäväpintaista. Vanha linjasto tuottaa 15 – 20 tonnia/vrk. Metreissä 250 m/min. Koneet pysäytetään kerran vuorokaudessa huollon vuoksi. Ainakaan lähiaikoina ei ole sattunut onnettomuuksia. Alakerrassa koneiden ympärillä on näkyy jämäköitä rautasuojaverkkoja. Raaka-aineita ei valkaista, joten valkaisuainepäästöjä ei tule. Mutta massaan siis sekoitetaan värejä, kuten nyt tuota sinistä.

Tehtaan ikkunasta näimme myös Mercedeksen vedenpuhdistuslaitoksen, joka on siis kunnallinen eikä tehtaan oma. Meidät vietiin kiertoajelulla katsomaan myös paikallisten erilaisia asuntoalueita: Näimme mm. paperimiesten perustaman asunto-osuuskunnan viihtyisän asuinalueen, sekä pienen slummin. Slummeissa ei ole kunnallista vesijohtoa, viemäröintiä eikä yhteiskunnan järjestämää sähköä. Sinänsä hienoa, että uruguaylaiset yhteistyökumppanimme haluavat vauraampien turistialueiden sijaan näyttää meille ihan tavallista arkeaan (”Hyvä, että näette muutakin, kuin kaupungin hienon keskustan”), ja sen, että yhteiskunnassa on myös heikompiosaisia, joiden olot vaativat kehittämistä.

Teksti: Sanna Huuskonen

Yleistietoa Uruguaysta  

Uruguayn itäinen tasavalta eli Uruguay (esp. República Oriental del Uruguay) on valtio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat Brasilia pohjoisessa, Argentiina lännessä ja Atlantin valtameri kaakossa. Uruguayn pinta-ala on 176 215 neliökilometriä ja asukasluku 3,3 miljoonaa.

Uruguay oli Espanjan siirtomaa ja itsenäistyi 1800-luvun alkupuolella. Se kehittyi varhain 1900-luvulla hyvinvointivaltioksi, mutta 1930-luvun laskusuhdanne johti levottomuuksiin, sissisotaan ja sotilasvaltaan. Vuodesta 1985 siviilivalta on pyrkinyt olojen vakauttamiseen.

Uruguay on Etelä-Amerikan manteren toiseksi pienin maa. Sen maasto koostuu pääosin tasangoista ja matalista kukkuloista (cuchilla), rannikko on viljavaa alankoa. Suurin osa maasta on ruohomaata, joka soveltuu hyvin lehmien ja lampaiden kasvatukseen. Maan korkein kohta on Cerro Catedral, jonka korkeus on 514 metriä. Maan lounaisosassa on Rio de la Plata, läntisen rajan muodostaa Uruguayjoki. Lisäksi maassa virtaa Rio Negro ja Atlantin rannikolla on useita laguuneja. Rantaviivan pituus on 660 kilometriä.

Uruguayssa on lauhkea ilmasto, jossa vuodenajat poikkeavat toisistaan selvästi mutta äärevät olosuhteet ovat harvinaisia. Keväät ovat kosteita ja tuulisia, kesät lämpimiä, syksyt leutoja ja talvet koleita ja kosteita. Maan luoteisosa on kauempana vesistöistä, ja siellä kesät ovat kuumempia ja talvet kylmempiä kuin muualla maasta. Koska maasto on tasaista, säärintamat kulkevat sen yli esteettä. Ajoittain esiintyy pamperoja (viileä ja toisinaan erittäin kova tuuli, joka puhaltaa pohjoiseen Argentiinan pampatasangoilta.

Uruguayn kasvillisuus muistuttaa Argentiinaa ja Brasilian eteläosaa. Jokivarsilla kasvaa metsää, muualla on ruohikkoista laidunmaata. Suurikokoiset eläimet ovat harvinaisia.

Toisin kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa, Uruguay ei ole kuulunut maineikkaiden muinaiskulttuurien valtapiiriin. Maan pohjoisosasta on löydetty kivikautisia jäänteitä kymmenentuhannen vuoden takaa. Ne kertovat metsästäja-keräilijäkulttuureista. Noin neljätuhatta vuotta sitten alueelle tulivat charruat ja tupi-guaranit, jotka metsästivät, kalastivat ja keräilivät luonnon antimia. Pienempiä ryhmiä olivat jarot, boranet ja chanat, jotka tunsivat myös maanviljelyn ja keramiikan valmistuksen taidon.

Juan Diaz de Solispurjehti Río de la Platalle 1516, mutta intiaanit surmasivat hänet. Eurooppalaista asutusta ei syntynyt yli vuosisataan. Vuonna 1680 Brasilian portugalilaiset perustivat Nova Colonia do Sacramenton Río de la Platan suuhun. Espanjalaiset perustivat 1726 Montevideon linnoituksen ja valtasivat maan Portugalilta. Samassa yhteydessä suuri osa alkuperäisväestöstä tapettiin. Espanjalaiset aloittivat myös karjankasvatuksen. Maa liitettiin 1776 Espanjan La Platan varakuningaskuntaan, jonka pääkaupunki oli Buenos Aires.

Uruguay on miellyttävä lomakohde: http://www.youtube.com/watch?v=TSNffBWEpMA

Lähde: Wikipedia

Itsenäisyyspäivä maailman toisella puolen

Itsenäisyyspäivän vietto oli minulle erilainen kuin koskaan aiemmin. Itse en ole ollut ennen joulukuussa polttavassa helteessä. Uruguayssa on tähän aikaan kuuma. Viime vuonna itsenäisyyspäivänä olin Jyväskylässä jakamassa hernekeittoa soppatykistä kädet kohmeessa.

Aamupäivällä maalailtiin loput kohteestamme, jonka jälkeen ruvettiin valmistelemaan Suomen itsenäisyyspäivän juhlaa. Järjestelyissä meni alkuiltapäivä, ripusteltiin Suomen lippuja ja Tian virkkaamia joulukuusia seinille roikkumaan. Niin ja olihan siellä vielä lehdistökin paikalla tekemässä juttua meidän toiminnasta. Seitsemän aikaan odoteltiin ensimmäisiä vieraita, heitä ei vaan kuulunut. Pelättiin, että jotain kutsuhommassa on mennyt pieleen. Lopulta yhdeksän maissa paikalliset vieraat rupesivat saapumaan. Asadossa kypsyi lihaa ja kasviksia.

Ruokailun jälkeen ”Rouva Presidentti” Tarja Kristiina piti mieliin painuvan puheen Suomen historiasta. Ensin Ruotsin ja sitten Venäjän vallan alaisuudesta saimme itsenäisyyden vuonna 1917. Unohtamatta puheessaan ystävyyttä ja solidaarisuutta muita maita ja ihmisiä kohtaan. Lisäksi "Rouva Presidentti" osallistui itse juhlapaikan maalaukseen ja siivoukseen, josta myös vieraat olivat ihmeissään. Harvan maan presidentit jalkautuvat tavallisiin töihin, mutta kyllä meidän Tarja Kristiina. Perinteisiin kuuluu myös mitalien luovutus. Pentti Karjalainen prikaatistamme palkittiin ansiokkaasta työstä kunniamerkillä. Paperiliiton omistaman vanhan Mersun kuljettaja Marco sai myös kunniamerkin. Murga kuoro ja paikalliset isännät, jotka olivat nyt vieraina, kiittelivät juhlaa. Uruguaylle ja Suomelle itsenäisyys merkitsee paljon, johtuen samantyyppisestä menneisyydestä.

Virallisen osuuden jälkeen tunnelma alkoi olla valmis Murga kuorolle. He lupasivat laulaa pari laulua meille, mutta lopulta he lauloivat liki kolmeen asti, pieniä kurkun kostutus taukoja tietysti oli mukana. Huvitoimikunta järjesti myös arpajaiset, jossa melkein jokainen arpa voitti, paitsi minä en voittanut mitään, ei minulla kyllä ollut arpalippuakaan. Juhlan tunnelma oli hyvin lämmin, eikä se johtunut pelkästä säästä. Ystävällisyys on kansainvälistä kielestä riippumatta.

Teksti: Olli E. Kokkonen

Talkoomatkan virallinen osuus ohi: olemme vaihtaneet vapaalle Buenos Airesissa

Talkoomatkamme virallinen osuus on saatu kunnialla päätökseen. Paysandussa sijaitseva PIT CNT:n paikallistoimisto ja Mercedesissä sijaitseva paikallisen paperiosaston toimisto ovat saaneet uuden värin pintaansa. Eilen meille tarjoutui tilaisuus heittää hyvästit talkoomatkamme jälkimmäisen projektimme isäntäväelle ja jäähyväiset jäivät lämpiminä mieliimme.

Muutaman viimepäivän aikana ehdimme työn ohessa valmistelemaan myös nyt hieman etuajassa käynnistyneen vapaaviikkomme ohjelmaa: edellisen noin kolmen viikon aikana värikkäästä talkooryhmästämme on hitsautunut kohtalaisen tiivistä yhteistyötä hyvässä hengessä toteuttava hyvähenkinen toverijoukkio, ja varsin yksimielisellä päätöksellä päätimme jatkaa myös vapaaviikkomme ohjelmaa. Tästä pohjatyöstä kiitos kuuluu erityisesti Maritalle, joka on ansiokkaasti toiminut talkooryhmämme vapaa-aikavastaavana.

Me kaikki kolmetoista talkoolaista olemme tänään siirtyneet aamubussilla Mercedesistä Coloniaan, josta edelleen laivalla Buenos Airesiin. Maritan ehdotuksesta hotelliksemme valikoitui Hotelli Regis, joka sijaitsee turistien suosimalla Lavallen alueella. Päivän kuluessa olemme saaneet ensimmäiset kosketukset tähän Argentiinan pääkaupungissa sijaitsevaan noidankattilaan, jossa miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kulkevat ristiin rastiin ainakin näyttäen siltä, että mihinkään ei ole kiire. Minne lie mennä viipottavat.

Osa porukasta kävi tutustumassa edesmenneen, entisenä ilotyttönä sittemmin presidentin puolisona mainetta niittäneen Evita Peronin hauta mausoleumiin ja hautausmaan lähistöllä sijaitsevassa puistossa järjestettyyn upeaan Reggae-ilmaiskonserttiin.

Matkatoimistolla, josta Argentiinan visiittimme on buukattu, on agentti myös täällä Buenos Airesissa. Koska talkooryhmämme on kyseisen matkatoimiston mielestä ilahduttavan heterogeeninen, on Buenos Airesin paikallisagentti lupautunut huomisaamuna saapumaan hotelliimme kertomaan täkäläisestä aktiviteettitarjonnasta. Kiinnostavia vierailukohteita riittänee Bogan jalkapallo-ottelusta Tango-kabareisiin ja oranssin väriseen taloon. Huomenna lienemme viisaampia, mikä kyseinen rakennus on.

Ilman kolhujakaan emme kuitenkaan ole selvinneet, kun yhdeltä ahkerimmista talkoolaisistamme vietiin reppu jo heti Buenos Airesin laivaterminaalissa. Lisäksi ensimmäinen taksikuskimme onnistui ujuttamaan meille vaihtorahaksi väärennetyn viidenkympin setelin. Shit happening, mutta osaamme ajatella positiivisesti. Olemme oppineet, että myös ongelmilla on taipumus järjestyä.

Seuraavat kolme – neljä päivää lomailemme Buenos Airesissa, jonka jälkeen palaamme Uruguayhin. Luvassa on vielä ainakin rantalomaa erään opettajien ammattiliiton omistamassa huvilassa, jossa luultavasti taas pääsemme koittamaan esimerkiksi omia keittotaitojamme.

Solei solei!

Jalle ja "Hippi" Olli

Tangon taikaa Argentiinassa

Osa talkoomatkalaisista tutustui tänään argentiinalaisen tangon saloihin. Piazzolla Tango-nimisessä teatterissa järjestetyn Cabaret-esityksen yhteydessä meille tarjoutui mahdollisuus myös hieman harjoitella askeleita siinä kuitenkaan kovin hurjiin suorituksiin yltämättä. Esitys oli kuitenkin vaikuttava ja Show’n yhteydessä tarjottu ateria erinomainen.

Tango on tanssi, jonka juuret ovat Buenos Airesissa Argentiinassa ja Montevideossa Uruguayssa. Musiikinlajina tangon juuret ovat kauempana, Afrikassa. Tangomusiikki on kehittynyt käsi kädessä tanssin kanssa. Nykyään useista tanssityyleistä Suomessa merkittävimmät ovat argentiinalainen tango, suomalainen tango ja kilpatanssitango. Näistä argentiinalaista tangoa pidetään yleensä autenttisimpana ja lähimpänä eteläamerikkalaista tangokulttuuria.

Tangomusiikin aiheena on lähes aina rakkaus tavalla tai toisella, ja tanssi ilmentää dramatiikkaa ja intohimoa. Nimi onkin latinaa ja tarkoittaa kosketan. Niin myös esityksen juoni oli rakkautta, mustasukkaisuutta ja lopulta onnea. Gaucho miesten mahtava steppitanssi bootseilla oli hienoa. Orkesterista on mainittava sooloesitykset haitarilla.

Latinalaisamerikkalainen tango julistettiin YK:n aineettomaksi kulttuuriperintökohteeksi vuonna 2009.

Argentiinalaisen tangon tunnetuimpia tulkitsijoita oli ranskalaissyntyinen Carlos Gardel (1890–1935). Suomalaisille hänen tangoistaan lienee tunnetuin Por Una Cabeza, jonka Eino Grön on levyttänyt nimellä Kuoleman paikka (suomennos Jukka Virtanen).

Argentiinalaiseen tangoon liittyy toisinaan myös yhteiskunnallista sisältöä. Yksi argentiinalaisen tangon suurimmista uudistajista on niin kutsutun tango nuevon luoja Astor Piazzolla. Argentiinalainen tango on kehittynyt itse asiassa oleellisesti naapurivaltio Uruguayn puolella, jonka pääkaupunki Montevideo oli tärkeässä osassa.

Jalle ja Hippi-Olli

Aamumatet Atlantin tapaan

Barra de Valizassa ei tapahdu aamulla vielä mitään. Kylällä näkyy muutama hahmo sekä hevosia. Kävelen mökkien ohitse, dyynien takaa kantautuu meren pauhu. Aurinko paistaa jo, mutta tuuli pitää ilman mukavan viileänä. Lasken säkkini rantahiekalle, istun sen viereen ja katselen Eteläistä Atlanttia. Vesi Montevideon edustalla näyttää omaan silmääni mereltä, mutta on paikallisten kielellä joki. Tämä vesi täällä on kaikkien kielellä meri, yksi seitsemästä suuresta.

Kaivan mate-kupin esille, täytän senYerballa ja lopuksi vedellä. Niin tekevät kaikki muutkin, sekä täällä rannalla, työpaikoilla että koko maassa. Imeskelen matea Albahaca-pillillä, tankkailen vettä pikkuhiljaa, yritän saada purut pysymään toisessa reunassa, kuten paikalliset ovat opettaneet. Termospullollinen riittää reilusti yli tunniksi, vaikka on lastenkokoa. Yksittäisiä ihmisiä ilmestyy aamukävelylle, joku venyttelee rannalla. Koiria juoksentelee mökkien välissä, nuori hippi kantaa kainalossaan patjaa, tyynyä ja peittoa hiekkakumpujen keskellä. Rantakuppilan terassille ilmestyy nainen lakaisemaan.

Matevesi loppuu, istun vielä hetken ja lähden kyselemään majapaikkaa.

Teksti: Jukka Lindell

40 000 jalkapallofania saa melkoisen älämölön aikaan

Tänään osa talkoolaisista kävi katsomassa livenä BOCA JRS vs ALL BOYSien välistä jalkapallo-ottelua. Matsia varten piti olla stadionilla melkein kolme tuntia etuajassa. Nyt ymmärrämme miksi?

Ensimmäinen kolmesta turvatarkastuksesta oli jo noin kolmen korttelin päässä stadioniltalta. Muun muassa sytkärit kerättiin pois. Poiskaan stadionilta ei ihan noin vain lähdetty. Ruuhkaa oli kaikkialla. Meillä oli kuitenkin ihan turvallinen mellakkapoliisien vartioima poistumisreitti.

Ottelun voitti kotijoukkue BOCA JRS, joka varmisti samalla paikkansa Argentiinan mestarina. Me kuitenkin seurasimme ottelua visitorien tarkkaan vartioidussa katsomossa.

Hieno kokemus!

Jalle

Buenos Airesilaiset ovat ylpeitä kaupungistaan

Osa talkoolaisista lähti tänään takaisin Uruguayhin, jotkut laivalla suoraan Montevideoon ja loput Coloniaan, josta bussiyhteys Montevideoon. Buenos Airesiin jäi vielä viisi talkoolaista, mutta mekin siirrymme huomenna takaisin Uruguayn puolelle. Jossain Uruguayn Piriapoliksessa meille on jo etukäteen buukattu opettajien rantalomakeskus, mutta kaikki muutkin optiot ovat edelleen käytettävissä. Opettajien rantalomakeskus on sama, jossa vuosi sitten vieraili myös SASK:n viimevuotinen talkooryhmä.

Paluulentoon on vielä muutama päivä, joten aivan kaikki eivät halua köllötellä pelkästään aurinkorannalla. Tämä on ainakin allekirjoittaneelle syy siihen, miksi jatkamme vapaa-ajan viettoa täällä Buenos Airesissa päivän muita pidempään. Elämä Buenos Airesissa rullaa omalla leppoisalla painollaan, kunhan muistaa käyttää tervettä maalaisjärkeä. Kasseista ka kameroista kannattaa pitää kaksin käsin kiinni, mutta ei niitä kukaan nyt ihan väkivalloin yritä vohkia.

Argentiinan pääkaupunki Buenos Aires tarjoaa matkailijalle rajattomat mahdollisuudet ostosten tekemiseen, mutta ostoksemme lienevät olleet melko vaatimattomia. Pitää koko ajan muistaa, että lentokoneeseen saa maksutta viedä vain kaksikymmentä kiloa ”roinaa”.

Buenos Airesissa kortteeraa noin kolmen miljoonan popula, mutta koko metropolialueen asukasluku huitelee jo jossain yhdeksässä miljoonassa. Ei ole siis liioittelua todeta Buenos Airesin olevan yksi Latinalaisen Amerikan suurimmista väestökeskittymistä.

Buenos Airesin väestö on pääosin Espanjasta, Italiasta ja Saksasta saapuneiden siirtolaisten jälkeläisiä. Lisäksi kaupungissa on huomattavia muualta tulleiden yhteisöjä — muun muassa arabeja, juutalaisia, armenialaisia, kiinalaisia, korealaisia, bolivialaisia ja perulaisia. Italialaisvaikutteet näkyvät mm. alueella puhuttavassa espanjan kielenmurteessa. Valtaosa ihmisistä on uskonnoltaan katolisia.

Kaupungin perusti Pedro de Mendoza vuonna 1536. Intiaanit tuhosivat sen, minkä jälkeen Juan de Garay rakennutti kaupungin uudelleen 1580. Vuonna 1776 siitä tehtiin Río de la Platan varakuningaskunnan pääkaupunki. Satamakaupungin asema toi lisäpanostusta Buenos Airesin kehittämiseen, tämä tapahtui kuitenkin usein sisämaan kustannuksella.

Peace & Love!

Jalle

Omat koirat purivat Latinalaisessa Amerikassa

Tätä kirjoittaessa on palattu takaisin Argentiinasta Uruguayhin.

Istun halvan majapaikkani parvekkeella Rambla de las Argentinosin ja Trapanin kulmilla Uruguayn Piriapoliksessa haaleaa Matea ryystäen ja katselen, kuinka miljoonia vuosia tietämme valaissut kuningas aurinko työntyy väsyneenä valtavan Atlantin taa. Siellä jossain vetten takana työnantajani omistama paperikone jauhaa maailmalle raumalaista laatua ja olen iloinen, että perheeni elanto lohkeaa juuri sieltä. Samaan aikaan olen kuitenkin huolissani täkäläisten kollegojeni työoloista ja suomalaisen vientiteollisuuden tilanteesta laajemminkin.

Mietin, miksi istun juuri tänään tämän nuhjuisen latinalais-amerikkalaisen hotellin parvekkeella ja päädyn lopputulemaan, että paikka tarjoaa kaiken viime päivien aikana näkemäni jälkeen erityisenkin sopivat puitteet sulatella näkemääni. Olen tässä entisessä hyvinvointivaltiossa osallistuakseni Suomen Ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen (SASK ry) järjestämälle talkoomatkalle, jonka aikana olemme tutustuneet useaan työpaikkaan ja vaihtaneet lukuisia kuulumisia täkäläisten ammattiyhdistysaktiivien kanssa. Varsinainen talkootyömme on ollut lähinnä täkäläisten yhteistyökumppaneiden toimistotilojen maalaamista. Pitkä stoori.

Isäntinämme täällä nykyisessä kehitysmaassa on toiminut muun muassa PIT CNT, joka on vähän sama, kuin SAK meillä, sekä täkäläinen Centro de Papelleros. Paperityöntekijänä olenkin erityisen ilahtunut siitä, että talkoomatkamme virallisen osuuden jälkimmäisenä isäntänä toimi juuri paikallinen ”Paperiliitto”. Kuulumisten vaihto ”Paperiliiton” Mersedesin osaston puheenjohtajan ja Uruguayn paperiliiton liittosihteerin Juan Jose Mancebon kanssa on ollut varsin ajatuksia herättävää. Suuri kiitos Lindellin Jukalle uutterasta työstä toimiessaan tulkkinamme, joskin samanhenkisyytemme ”Petsuksi” itseään kutsuvan ”papelleron” kanssa usein edesauttoi kielimuurimme murtamista myös sanattomasti. Osoitan kiitokseni myös SASK:n Latinalaisen-Amerikan aluekoordinaattori Vicente Carreralle, jonka mielestä yhteistyö suomalaisten kanssa alkaa vähitellen tuottaa hedelmää.

Suuri kiitos kuuntelevista korvista vielä surutyötä tekevälle Jyväskylän vanhalle hipille, ”Metallurgio” Olavi E. Kokkoselle, jonka kanssa olen kortteerannut kimppakämpässä lähes kuukauden ajan. Olavi saattaa äitinsä haudan lepoon, kun palaamme Suomeen. Hänen kanssaan on hänen surutyöstään huolimatta kuitenkin ollut antoisaa vaihtaa mielipiteitä suomalaisen vientiteollisuuden merkityksestä suomalaiselle kansantaloudelle. Olemme samalla aaltopituudella. Taas pitkä stoori.

Noin kaksi viikkoa sitten allekirjoittaneelle tarjoutui mahdollisuus vierailla UPM:n Fray Bentosin sellutehtaalla, jossa haastattelemieni kollegoiden mielestä työolot ovat UPM-fuusion myötä parantuneet. Tuntuu jotenkin haikealta muistella aikaa, kun Botnia aikanaan rakensi kyseistä tehdasta. Samaan aikaan sama yhtiö oli lakkauttamassa hyvässä kunnossa olevaa tehdastaan Kemijärveltä. Syy uuden tehtaan rakentamiseen tänne vetten taa ei kuitenkaan suinkaan ollut suomalaisissa palkoissa, vaan siinä, että täällä Eukalyptus kasvaa monin verroin suomalaista puuta nopeammin sekä siinä, että Uruguayn valtio on tarjonnut ulkomaisille toimijoille mahdollisuuden harjoittaa liiketoimintaa vapaakauppaoikeuksin. Myös Eukalyptuksen kasvattaminen on yhtiöille vapaakauppaoikeutettua toimintaa. Mitä tulee Eukalyptuksen tehoviljelyyn, uskoisin tehoviljelyn muuttavan maaseutua samalla tavalla, kuin kuuluisat United Fruit Companyn banaaniplantaasit muuttivat Keski-Amerikkaa 1900-luvun alussa.

Nyt Uruguayssa rakennetaan taas ja tällä kertaa asialla on Stora Enso, jonka osakkeista leijonanosan omistaa Suomen valtio. Uusia laitoksia pykätään pystyyn ulkomaille ja vanhoja lahdataan stoppiin Suomesta. Näinkö meillä hoidetaan suomalaista kansantaloutta? Kenenkähän pussiin nuokin miljardit katoavat?

Eettisestä puunkasvatusmenetelmästä ei hyvällä tahdollakaan voi puhua ainakaan tehdashankkeista toisaalla Latinalaisessa Amerikassa, eli Brasiliassa, jossa sellun raaka-aineeksi tarvittavan puun kasvattaminen on globaalia agribisnestä isolla B:llä. Siellä sellun raaka-aineeksi myös jopa hakataan sademetsiä. Kun sademetsät kuolevat, kuolee vähitellen koko imperiumi. Pitkälti Suomen valtion omistama Stora Enso ja sitä kautta koko Suomen valtio on siis vakavalla tavalla mukana tuhoamassa maapalloa, jossa elämän pitäisi jatkua myös seuraavat megabiljoonaa vuotta. Onko meidän pakko alistua ymmärtämään globalisaatio vain uusliberaalin kapitalismin välineenä?

Feliz Navidad a todos!

Kolumni on julkaistu Uusi Aika-lehdessä 16.12.2011

Jari Mäki-Korte