Saara ei meinannut millään uskoo, ett tää on mun eka kerta Havannassa. Perusti kai käsityksensä siihen, ku niin moni kutsu mua frendikseen heti ekasta päivästä alkaen. Ja frendejä tosiaan riitti. Niitä oli kaikkialla, bussipysäkeillä, kauppojen edustalla, puistoissa ja vaikka missä, vessoissakin. Useimmiten tuollaiseen hello, friend-alkuiseen keskustelunavaukseen joutu kyllä pettymään, mutta ne on vaan kestettävä jos aiko kulkee siellä missä turistit kulkee. Rehellisesti sanoen monet kuubalaiset kyllä olivat ihan aidostikin kiinnostuneita tällaisesta joulupukin maasta tulevasta tossun kuluttajasta ja esimerkiks ”very sheap for you” ei välttämättä aina tarkoittanut moninkertaista hintaa.

Martin Airin Boeing 767 oli illalla rullannut tähän kommunismin ja auringon piinaamaan Karibian miljoonakaupunkiin Amsterdamista ja edessä oli vähä reilut pari viikkoo löhölomaa. Tai niin ainakin kuviteltiin. Toisinaan kyllä sitattiin pitkiä toveja ihan rauhassa ja parannettiin maailmaa, mutta yleensä kyllä pörrättiin pitkin maita ja mantuja tuli perseen alla eikä tietookaan löhölomasta. Oltiin jo jonkin aikaa haaveiltu heittävämme hatkat oravanpyörälle nimenomaan Kuubassa ja viime vuosina ajatus oli vaan vahvistunut, ku kelattiin, ett sinne on päästävä, ennenku Fidel Gastro siirtyis haudan lepoon.

Telkussa oli kuulemma joskus näytetty, ku Fidel kaatu suorassa nauhotuksessa ja joutu hoitoon. Tietyt tahot tuntuvat odottavan malttamattomina hänen lopullista kaatumistaan. Aika näyttää, mihin päin Kuuban kehitys sitten lähtee. En nyt mielestäni pyri kaunistelemaan opillisia ja ideologisia teorioita tai esittämään, jollen myöskään kumoamaan poliittisia käsityksiä. Oma vankka käsitykseni kuitenkin on, että kommunismin mukanaan tuomat, lähinnä jenkkien kauppasaarrosta johtuvat kurjat olot Kuubassa paranis vaan demokratian keinoin.

Trooppinen cocktail mennyttä loistoa
No joo, plaa plaa plaa. Nyt oltiin kuiteski lomalla ja ihmeteltiin sokerisaaren öbaut 12-miljoonaista kansaa, joista kaks ja puol miljoonaa asuu pääkaupunki Havannassa. Joteski tuntu siltä, ett Havannassa kaikki ei olis ihan sellasta, miltä se aluks näyttää. Eikä ollutkaan. Unescon suojelukohteekski valittu Vanha Havanna vetäs silti ”lumiukot” helposti syövereihinsä ja loppujen lopuks rapistuneen eleganssin takaa löyty pohjimmiltaan ihan Jees kansa. Suurin osa väestöstä on kreoleja sekä länsiafrikkalaisista orjista polveutuvia afrikkalaisia. Ja olihan se nastaa pelkästään jo tsiikailla 50-luvun amerikanrautoja siirtomaa-ajan espanjalaiskortteleissa.

Yks päivä oltiin menossa syömään. Berlitzimme hyvin tavanneena päätimme valita kohteeksemme legendaarisen La Bodeguita Del Medion, joka tunnetaan itsenä Ernest Hemingwayn kantakapakkana Havannassa. Tämä nuhruinen, seinäkirjoitusten peittämä murju on ollut pystyssä jo vuodesta 1942 ja löyty parhaat päivänsä nähneeltä La Habana Viejalta. Sielt sai Hemingwayn mielestä Havannan parhaat Mojitot, tais olla oikeessa. Mojitoon tulee muuten sokerii, limettii, jäätä, tuoretta minttuu, rommia ja soodavettä. Kelpas erinomaisesti aperitiiviks valitsemallemme jauhelihamössölle, Picadillo a la Habaneralle, sellaselle orjien pöperöstä kehitetylle pyttipannun tapaselle. Hyvää seki, eikai olis muuten kansallisherkkuu. Safkan päälle viel paksu Habanos-sigge huuleen, oikein Cohiba-sellanen. Tuntu joteski kornilta, ett kapitalismin symbolinakin pidetyt maailman parhaat sikarit tulee tällasesta kommunismin kehdosta. No miten vaan. Ei oo silti mikään salaisuus, ett maailman paras tupakka kasvaa just Kuubassa, jossa sitä on muiden Antillien tapaan viljelty jo tuhansii vuosii.

Kun nyt Hemingwayn jalanjälessä oltiin, ni pitihän se käydä testaamassa, miks se on kehunut toisen legenraadisen kapakan, El Floriditan Daiguireja. Aika trooppinen cocktail. Ei oo näköjään ollut tuohesta Ernestinkään suu.

Viis-seiskalla Tropicanaan
Oltiin bongattu tosi upee ”viis-seiska”, jota nimee voi mielestäni käyttää vain vuoden -57 letukasta. Kuski oli redi tyyppi ja lupas heittää meidät muutamalla pesolla (convertible-dollarilla) Tropicanaan tsiikaamaan yhtä maailman tunnetuimmista kabareista. Hiukan kyllä jouduin pettymään, ku letukan pellin alla ei mylvähdellytkään V8, vaan joku venäläinen nuhapumppu. Kauppasaarto on vaikuttanut siihen, ett varaosat on kortilla. Salakuljetus kyllä kukoistaa, mutta tää suhari oli monien muiden tapaan valinnut ”sovietroimisen”.

Mut nyt siihen kabareeseen. Tiketti oli aika kallis, muistaakseni 60 US-dollarii. Kuulu siihen kyllä puolikas lekkeri Havana Clubii, pari Pepsii ja vähä purtavaa. Bonuksena viell hyvä Kuubalainen sigge. Tällä kertaa Guantanamera. Siit tuliki mieleen, ett niitä tuli ostettuu himaanki. Gantanamera tuli tolla reissulla biisinäki aika tutuks, sitä kuuli melkeen joka paikassa. No siell kabareessa sitt tsiikattiin show-timee ja kelattiin, ett tää on ollut pydessä jo vuodest 1939. Nat King Colekin on esiintynyt täällä. Tosi makee ulkoilmabössis, jotain peruja niiltä ajoilta, ku Jenkit melskas Kuubassa.

Ohjuskriisi, Guevara ja tarinoita ristiin rastiin
No sitt oli taas pikitie vetässy matkamiehet syövereihinsä ja löydettiin ittemme Sikojenlahdelta. Just siel Jenkit oli yrittänyt maihinnousua 1961 vuotta ennen, ku Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille puhkes vakava ohjuskriisi. Kelattiin, ett sitä kuunneltiin skidinä radiosta. Tai Saara kuunteli, mää taisin ite olla vasta pilke faijan silmäkulmassa. No tota ennenhän oli tapahtunut niin, ett Fidelin noustua valtaan 1959 Kuuba oli luonut läheiset suhteet Neuvostoliittoon.

Mutt eihän me sikojenlahdellakaan kauaa vanhennuttu. Pikaset Piccadillot tuulensuojaan ja taas mentiin, päästiinpä ainakin uimaan. Ajeltiin läpi pienten kylien ja kuultiin stooria, miten orjien selkänahasta raastetun voiman turvin sokeri roudattiin muun muassa rautateitse satamiin. Kuubassa on just ton pointin takia aika kattavat rataverkostot. Suhari spiikkas sokerisaaren fillariteollisuudesta ja mandariinin viljelystä ja vaikka mistä tuiki tarpeellisesta. Santa Clarassa ihmeteltiin Guevaran monumenttii. Vilauttamalla Suomen passia pääs oikein sisälle saakka, oltiin kai etuoikeutettuja. Chen monumentti on Santa Clarassa siks, ku just siellä Che päivysti niihin aikoihin, ku Batista lähti maanpakoon ja Fidelistä tuli hallitsija. Pitkä stoori. Kadunkulmissa oli ihan yleinen näkymä sellaset divarin tapaset, joissa kaupitelttiin vallankumoukseen liittyviä vanhoja teoksia.

Noiden päivien aikana maattiin beachillä Varaderossa, käytiin Cienfuegos Cityssä, Trinidaldissa ja esimerkiks Rio Canimarissa, bongattiin krokotiilejäkin. Ladat ja Mosset ei oikeen mielestämme istunu 50-luvun jenkkirassien joukkoon, mutt tulipahan konkreettisesti koettuu, miten Jenkkien talouspakotteet vaikuttaa köyhyydessä rypevään maahan. Ladat ja Mosset oli peruja niiltä ajoilta, ku Neuvostoliitto oli Kylmän sodan päätyttyy antanu Kuuballe taloudellista tukea. Seki riemu loppu, ku Neuvostoliitto hajos. Vähä joka kadunkulmassa tuntu olevan joku pummaamassa kyytii. Aika hyvin peukalokyytillä näyttiki yleisesti pyyhkivän, kai seki jotain puolpakollista kulttuurii. Tai sitt ne hakkas aikansa kuluks dominoo.

Toisaalta Kuuban taloudellinen tilanne on viime vuosina kohentunut pikkusen etenkin matkailun myötä mutt Fidel Castro senku porskuttaa. En kyllä sitt millään lakkaa ihmettelemästä, miks Che ja Fidel ovat Kuubassa vieläki niin yleviä persoonoita. Chekin, vaikka on jo delannut. Iteki pidin Cuevaraa joskus eräänlaisena lapsuuden sankarina, mutt eipä hän tainnut kovin demokraattinen luonne olla. No mitenkäs sitte Fidel Castro? Hänestä Kuubalaiset ei paljoo höpötä, mutt eivät myöskään asetu poikkiteloin. Mies, joka on ajanut maahan ilmaisen koulun ja terveydenhuollon, ei voi olla läpeensä mätä. On kuiteski aika outoo, ett maan ainoa luvallinen puolue on Kuuban kommunistinen puolue PCC. Kai se sitt johtuu tosta, että Kuubassa toimii laaja kansalaisjärjestöjen verkosto. Vallankumouksen puolustuskomiteat valvovat muun muassa asuinyhteisöjen turvallisuutta ja tavaroiden kierrätystä. Noihin komiteoihin kuuluu suurin osa kuubalaisista.


Tie Kuuban itsenäisyyteen mutkien takana
Havanna toimi aikoinaan eurooppalaisten valloittajien Etelä-Amerikan maista ja Karibialta kokoaminen ryöstösaaliiden välietappina matkalla vanhalle mantereelle. Ei tainnut Kristoffer Kolumbus tietää astuessaan maihin Itä-Kuubassa 1492, että Keski- ja Etelä-Amerikasta tulleet intiaanikansat olivat asuttaneet tätä Isojen-Antillien suurinta saarta Karibialla jo ainakin vuodesta 1 000 eKr. 1550-luvun puoliväliin mennessä intiaaniväestön määrä oli kuitenkin pudonnut jo murto-osaan, kun espanjalaiset valloittajat olivat tehneet intiaaneista orjia ja samalla altistanut heidät eurooppalaisille taudeille.

Historian myrskyjen ja hurrikaanien riepottelema Kuuba onkin ollut Espanjan ”ikuisesti uskollinen” kassakirstu, amerikkalais-italialaisten gangstereiden pelikenttä, jenkkien sokerikuppi ja, kuten muuan Kuubaa käsittelevä teos asian ilmaisee, trooppisen sosialismin laboratorio. 1800-luvun puoliväliin mennessä Kuubasta oli tullut yksi maailman arvokkaimmista siirtomaista. Puolen miljoonan orjan avulla se tuotti neljänneksen maailman sokerista. Yhdysvallat oli 1800-luvun kuluessa sekaantunut enenevissä määrin Kuuban asioihin. Johtui kai maantieteellisestä sijainnista mutta toisaalta jenkkien taloudellisesta vallasta Kuuban sokerimarkkinoilla. Mainittakoon, että 1895 Kuuban kunnioitetuimman patriootin, José Martinin yllytyksestä Kuuba oli aloittanut merkittävän kapinan Espanjaa vastaan. Hän joutui maanpakoon poliittisten mielipiteidensä vuoksi ja loi uran lehtimiehenä pääasiassa yhdysvalloissa. Surmansa saanut Martí oli kuitenkin lehtimiehenä antanut Kuuban itsenäistymistaistelulle kaunopuheisen äänen ja tehnyt eläviksi oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon käsitteet.

Helmikuussa 1898 yhdysvaltalainen sotalaiva Maine räjähti Havannan satamassa surmaten 260 miehistön jäsentä. Espanjalaisten osuutta tapahtuneeseen ei koskaan pystytty kiistatta osoittamaan, mutta Yhdysvallat käytti tapahtumaa tekosyynä sodan julistamiseen. Jenkkien hallinnoima väliaikainen sotilashallitus oli vallassa vuoteen 1902, jolloin Kuubasta tuli itsenäinen tasavalta. Itsenäisyys oli kuitenkin valheellista. Seuraavat viisi vuosikymmentä Yhdysvallat hallitsi Kuuban taloutta valvoen suureksi osaksi myös sen politiikkaa.

Tuolle ajanjaksolle korruptio, väkivalta ja terrori olivat ominaisia piirteitä. Maata hallitsivat diktaattorit ensin Gerardo Machado ja myöhemmin Fulgencio Batista, jotka olivat häikäilemättömiä ja korruptoituneita diktaattoreja. Lehdistöä sensuroitiin, julkiset kokoukset kiellettiin ja vastustajat surmattiin. Kuuba oli selkeästi riippuvainen Yhdysvalloista ja vailla poliittista rehellisyyttä sekä yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta. Vaikka Kuubassa oli latinalaisen Amerikan toiseksi korkein kansantulo henkeä kohden, hyvinvointi oli vain harvojen ja valittujen etuoikeus. Havannassa oli enemmän dollarihymyjä kuin missään muualla Keski- tai Etelä-Amerikassa ja pääkaupunkia kutsuttiin bordelliensa, kasinoidensa ja gangstereidensa vuoksi ”rannikon Las Vegasiksi”.

Kuuban nykyinen hallitsija Fidel Castro tuli julkisuuteen 26.2.1953 surkeasti epäonnistuneen johtamansa kapinallisten hyökkäyksen seurauksena. Hänet vangittiin ja asetettiin syytteeseen. Castron kaksi tuntia kestäneestä puolustuspuheesta tuli merkittävä vallankumouksellinen julistus. Puhe julkaistiin myöhemmin nimeltä; Historia on minut vapauttava.

Fidel Castro oli vangittuna aina vuoteen 1955 saakka, jolloin Batista vapautti poliittiset vangit. Castro lähti Meksikoon, mutta palasi seuraavana vuonna Kaakkois-kuubaan mukanaan 81 sissisotilasta. Yksi heistä oli Che Guevara. Kuin ihmeen kaupalla tämä niin sanottu heinäkuun 26. päivän liike kasvoi paikallisten, luvattua maareformia odottavien talonpoikien avulla vakavasti otettavaksi sissiarmeijaksi. 1958 Batistan joukkojen epäonnistunut hyökkäys kapinallisten tukikohtiin johti siihen, että Batista lopulta pakeni maasta 1.1.1959. Näin syntyi Castron Kuuba.

Jari Mäki-Korte