Lauantai-ilta. Ollaan torkuttu sohvalla viltin alla ja katsottu naapurin pojan kanssa Walt Disneyn Mikki Hiiri-leffaa. Pienen vieraamme on kohta aika lähteä kotiin, sillä siellä odottaa suuri räiskäletorni. Toinen naapurimme lämmittää saunaa ja hiukan etäämmällä asuvan naapurin perhe on lähtenyt koiransa kanssa iltakävelylle. Elämä kulkee seesteisellä radallaan mutta meidän perhe valmistautuu lähtemään yöksi töihin. Väsyttää. 

Vaimo on lähdössä yököksi hoitoalan yritykseen ja itselläni on edessä toivottavasti rutiininomainen käyttömiehen pesti paperikoneella. Joudummekohan tänä yönä jakamaan jonkun puuttuvan pelinappulan hommat vai tuleeko koko työryhmä töihin? Mieltäni askarruttaa myös kysymys siitä, tuleeko tänä yönä joku ammattikoululainen työssäoppimaan? Ei tule ja syykin on selvä: Raumalla paperialalle ei ole kolmeen vuoteen hakeutunut ensimmäistäkään opiskelijaa. 

Metsäteollisuusalan vetovoima on kadottanut houkuttelevaisuutensa pitkälti siksi, että maailmanlaajuinen ylikapasiteetti ja kiristynyt kustannustehokkuuden tavoittelu on pakottanut omistajia tehostamaan tehtaiden toimintaa muun muassa vähentämällä henkilöstöä ja sulkemalla ”kannattamatonta” tuotantoa. Sopii tietysti kyseenalaistaa, onko syyksi väitetty ylikapasiteetti todellista ja onko kapasiteetin vähentäminen kilpailuasemien parantamiseksi ollut vastuullista toimintaa. Niin tai näin, mutta olen joka tapauksessa hiukan huolestunut alan vetovoimaisuuden katoamisesta. 

Vaikka paperialalta onkin viime aikoina kadonnut iso määrä työpaikkoja, huoli alan vetovoimaisuuden katoamisesta on mielestäni perusteltua. Lakisääteiset henkilöstösuunnitelmat nimittäin osoittavat, että mittavista ”henkilöstön siivoustalkoista” huolimatta lähivuosina jää edelleenkin suuri joukko ihmisiä eläkkeelle. Olen huolestunut myös siitä, etteivät yritykset ota riittävällä tavalla vastuuta irtisanotuista työntekijöistään. Myös yritysten on oltava mukana rakentamassa irtisanotuille työntekijöille siltaa työstä työhön. Vielä tulee sekin aika, että valmiiksi osaavaa ammattihenkilöstöä ei ole saatavilla. 

Mitä tulee teollisuusalojen tulevaisuuteen, toivon ja uskon, että tekeillä oleva teollisuuspoliittinen ohjelma johtaa perusteollisuuden säilymiseen Suomessa. Tämä edellyttää poliittisia päätöksiä muun muassa panostuksina logistiikkaratkaisuihin ja kohtuuhintaisen energian sekä raaka-aineiden saatavuuteen. Ennen kaikkea teollisuuspoliittisen ohjelman toteuttaminen kuitenkin edellyttää työnantajien aitoa sitoutumista ohjelmaan. Uhkakuvana nimittäin on, että teollisuusyritykset kyllä poimivat kaikki mahdolliset synergiaedut, mutta siirtävät siitä huolimatta tuotantoaan globaalimpaan ympäristöön. 

Koska teollisuusalojen tulevaisuuden turvaaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, luulisi asiaa helpottavan se tosiasia, että ammattiliitot ja työnantajat ovat yksimielisiä yhteiskuntavaikuttamisen merkityksestä. Nyt on vain saatava poliitikot aidosti ymmärtämään perusteollisuuden merkitys kotimaiselle kansantaloudelle. 

Palataanpa vielä lyhyesti prosessiteollisuusalan vetovoiman katoamiseen. Toisen asteen koulutuksessa asian eteen on tehty korjausliikkeitä niin, että perinteinen paperialan koulutus on laajennettu prosessiteollisuuden perustutkinnoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koulutusta voidaan hyödyntää prosessiteollisuudessa laajemminkin. Prosessinhoitajathan työskentelevät kemiantekniikkaa hyödyntävissä tuotantoprosesseissa, joissa paperiteollisuuden tuotteiden lisäksi valmistetaan esimerkiksi peruskemikaaleja, maaleja, pesu- ja puhdistusaineita sekä öljynjalostuksen tuotteita.

Kun alan vetovoima toivottavasti saadaan koulutuksen muuttamisella takaisin ja sitä kautta niitä työssäoppijoitakin taas palaa tuotantolaitoksiin, vetoan työnantajiin, että sallivat työssäoppimisen vuorotyönä myös alle kahdeksantoistavuotiaille. Aivan kaikki työnantajat eivät ole tähän aikaisemmin suostuneet, mutta mitään lainsäädännöllistä estettä asialle ei ole niin kauan, kun kyseessä ei ole työsuhde.