No eikäku sitä vaan, että alun perin oli tarkoitus heittää hatkat oravanpyörälle Costa Ricassa ja nyt tilanne on sellainen, että ”downshiffaillaan” olosuhteiden pakosta ”Isossa Omenassa”. Tai kyllähän sitä sinällään myös tänne New Yorkiin oli alunperinkin tarkoitus pysähtyä muutamaksi päiväksi mutta meinattiin kyllä ottaa vaan ihan lunkisti, eikä juosta ympäri Manhattania selvittämässä kadonneen matkapakaasin kohtaloa.  

Tätä kirjoittaessa viimeinen havainto maailmaa kiertäneestä matkalaukustamme on Pariisin De Guallella, josta lentoyhtiön agentti lupasi hoitaa romppeemme viimeistään seuraavana päivänä N.Y:n Park Avenuen 42nd streetillä sijaitsevaan majapaikkaamme. Tuostakin tosin on kulunut jo pari päivää, mutta laukkua ei vaan näy eikä kuulu. On se kuulemma sieltä vetten takaa jo lähetetty, mutta on ilmeisesti onnistunut katoamaan matkalla jo toistamiseen.  

Eipä tässä nyt aikuisten oikeesti mitään hätää ole ollut. Aivan sama, vaikkei reikäisillä sukilla ja kuoleentuneilla resoreilla varustetuilla loppuun käytetyillä kalsareilla puoliksi täytetty kassimme koskaan saapuisikaan perille: kaikki oleellinen luottokorteista läppäriin oli luonnollisesti pakattuna käsiveskaan ja elämä maailmalla voi jatkua seesteisellä radallaan. Ja roskiin se matkalaukun sisältö olisi kuitenkin vielä viimeisen käyttökerran jälkeen joutanut. Uuden matkalaukun hankkimisestakin oli jo aiemmin ollut alustavia suunnitelmia. Ne sortsit ja vaelluskengät tosin olis seuraavaa etappiamme varten ihan kiva saada takaisin.  

Joo. Sellaistahan se on, että reissussa rähjääntyy mutta tällä kertaa kadonneet matkatavarat eivät satunnaista matkailijaa ainakaan kovin paljoa hetkauta. Oikeastaan tässä kävi aika hyväkin tuuri, kun tällaisessa tapauksessa lentoyhtiö yrittää korvata vahingon jo etukäteen. Meidän tapauksessamme lupasivat muun muassa, että voimme vuorokauden kuluessa hankkia uusia kamppeita, jotka lentoyhtiö sitten korvaa jälkikäteen kuitteja vastaan sataanviiteenkymmeneen taalaan saakka. Eli nyt meillä sitten on uutta ja hienoa ja American Airlines maksaa viulut, kuititkin on jo postitettu. Jotenkin vain huvittaa ajatus, että kadonnut matkalaukkumme jostain syystä toimitettaisiinkin jossain vaiheessa ennen kotiinpaluutamme sinne Satakuntaan, jossa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotias anoppi hoitaa eläinkatrastamme. Siellä saattaisi mummelilla ruveta mielikuvitus lentämään.   

Kadonnut matkalaukku tavallaan sai mielikuvituksen lentämään täälläkin: mitäs, jos siellä kadonneessa matkapakaasissa olis ollut muutakin kuin puoliturhaa rompetta, rahat, vakuutuskortit, malarialääkkeet tai jotain sellaista. Oliskohan sitä jouduttu konsulinkyytiin tai maitojunaan?  

Niin meinaan vaan, että olishan se varmaankin aika hankalaa seikkailla perse auki tällaisessakin kapitulissa tai tällä kielitaidolla vaikkapa jossain ”älämölönkielisessä” jumalan hylkäämässä maailmankolkassa. Sellaisessa tapauksessa olis kai oikeasti pakko alkaa pikkusen downshiffailemaan, että millaista elämä voisi olla nuukuuslaboratoriossa.  

Kukahan lienee tuollaisenkin sanahirviön lanseerannut, mutta minulle downshiffaus merkitsee säästökuuria kotona. Tarkoituksenhakuista säästökuuria, että olisi taas joskus varaa panna haisemaan jossain maailmalla.  

Mitä tulee tähän pakkomielteeseeni matkustella, todettakoon, että minulle matkustelu ei kuitenkaan merkitse laatuaikaa, pikemminkin silkkaa uteliaisuutta. Laatuaika puolestaan on minulle ihan tavallisia pikku juttuja kotona: perunat kiehumaan ja koirien kanssa lenkille tai sauna palamaan ja silleen.  

Tuolla maailman äärissä, tällä kertaa Pohjois- ja Väli-Amerikassa, kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus suhtautua maailmanmenoon hieman laajemmasta perspektiivistä. Sitä tulee esimerkiksi ihmetelleeksi, että kuka nämä kaikki maailmankansalaiset oikein ruokkii, kun ainakaan ilmasta käsin sikoja ja nautoja ei näy juuri missään? Ihmetellä sopii sitäkin, että mitä järkeä on noissa pilvenpiirtäjiksi saakka rakennetuissa toimistorakennuksissa? Työtä kai se on toimistotyökin, mutta millä ihmeellä niissä rakennetaan talouskasvua, joka luo työtä, joka luo hyvinvointia? Pelkällä bittiavaruudella ei minun käsittääkseni synny minkäänlaista tuotetta, jonka joku voisi ostaa tai ylipäätään tarvita.  

Kai se jonkinlaista bittiavaruutta on tämäkin, että äijä jaksaa naputtaa läppärillä kolumnia jossain Empire State Buildingin juurella ja lähettää luomuksensa sähköisenä sinne kaukaiseen kotimaahan. Minun tapauksessani kyse on kuitenkin pikemminkin harrastuksesta kuin elinkeinosta. Tämä nyt vaan sattuu olemaan mielestäni nastaa funtsailla jossain kaukana pois arkirutiineista. Löytyi siis perusteltu syy ”downshiffailla” ja leikkiä sitten taas melkein koko vuosi nuukuuslaboratoriota himassa, että pääsee silloin tällöin heittämään hatkat oravanpyörälle maailmalla.  

Jari Mäki-Korte